Kaupunkiasunto on käynyt Simolle vaaralliseksi, koska hänen ulkomuotonsa on muuttunut pistoksen myötä hieman erilaiseksi. Hän ei voi enää liikkua päivänvalolla, koska herättäisi silloin liikaa huomiota. Ainoa mahdollisuus on lähteä jonnekin metsän keskelle, pois kaupungista. Simo alkaa muistella sukunsa kesämökkiä, jonne kutsuttiin aina juhannukseksi koko suku. Siellä saunottiin ja uitiin aamusta iltaan, syötiin uusia perunoita ja paistettiin takassa lihakyljyksiä folion sisällä. Mökki on sähkötön ja se sijaitsee keskellä erämaata pienen lammen rannalla. Se jouduttiin myymään ulkopuoliselle suvun riitojen takia, vaikka heidän perheensä olisi halunnut ostaa sen. Mökki olisi juuri passeli hänen tarkoitukseensa. Simo ei tarvitse tällä hetkellä sähköä eikä naapureita. Ainoa murhe on se, että hän ei voi koskaan enää tavata ystäviään. Tuska riipaisee hänen rintaansa. Siitä huolimatta hän mieluummin näivettyy tuossa kolossa kuoliaaksi, kuin asettaa ystävänsä vaaraan.

Simo ei voi todellakaan liikkua päivänvalolla, koska se herättäisi aivan liikaa huomiota. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa, kun jäädä odottamaan yön pimeyttä, jotta pääsee matkaan. Simo yrittää vetää verkkarihousunsa jalkaan, vaikka hänellä on siinä pieniä vaikeuksia. Reidet pullottavat ylisuuren lihaskuorman alla niin, että ne eivät tahdo mahtua hänen ylleen. Hänen selkänsä on kumartunut liian isojen selkälihasten painon alla kippuraan ja sen lisäksi kädet tuntuvat pieniltä ja kömpelöiltä. Hän toivoi isoja lihaksia, mutta nämä kasvoivat täysin vääriin paikkoihin. Kaiken lisäksi hänen ajatuksiaan käy säännöllisesti pöyhimässä Hän, joka kutsuu itseään Naruttajaksi. Silloin hänen oman järkensä valo sammuu totaalisesti ja hän pelkää olevan vaaraksi ystävillensä. Hänen on pakko paeta sekä itsensä että ystäviensä puolesta.

Simo odottaa kuumeisesti, että ilta hämärtyy yöksi ja hän voi aloittaa matkansa. Hän repii viimeiset ilmastointiteipit vaatehuoneensa ovesta ja alkaa pöyhiä pahvilaatikoitaan. Aikansa pöyhittyään hän löytää etsimänsä, vihreän sadeviitan. Se on riittävän iso peittämään vartaloonsa kasvaneet epämuodostumat.

Viimein yö laskeutuu ja hän hiipii ulos asunnostaan tarttuen talon seinustalla nojaavaan vanhaan polkupyöräänsä. Hän kiipeää pyörän satulaan ähkäisten ja alkaa polkea kohti mökkiä. Polkeminen sujuu tehokkaasti, koska hänen reisilihaksensa ovat niin jykevät, että niiden avulla voisi polkea vaikka kuuhun. Vihreä sadeviitta hulmuaa tuulessa hänen päällään luoden illuusion supersankaruudesta.

-Varsinainen mutanttininja kilpikonna. Kuori vaan puuttuu.

Uusi ulkomuoto inhottaa häntä. Suurin toive tällä hetkellä on se, että Naruttaja kyllästyy jossain vaiheessa hänen ohjailemiseensa ja ehkä jättää hänet rauhaan, jos hän vain majailee yksin mökissänsä syöden metsän antimia.

Simo kaartaa tutulle mökkitielle aikaisin aamuyöstä. Hän haistelee terävänä ilmassa tuntuvaa suopursun tuoksua. Se on haju, jonka hän muistaa lapsuudestaan. Tuttuja kiviä sekä kantoja on tien molemmin puolin, hän riemastuu muistaessaan ne vielä näin pitkän ajan jälkeen. Hän kiihdyttää tahtiaan, kun pieni ruskea mökki kohoaa näkyviin lammen rannalla olevan kallion päällä. Täällä häntä ei häiritse kukaan. Simo nousee pihatiellä pois pyörän satulasta, hän vetää syvään ilmaa keuhkoihinsa, mutta samalla tuntee Hänet. Naruttaja saapuu varmasti kohta hänen ajatuksiinsa, hänen tilallensa ja toteuttaa oman suunnitelmansa.

Simo laittaa polkupyörän nojaamaan suuren männyn runkoon. Vielä on hetki aikaa.

-Anna minun olla itseni vielä tämä hetki.

Puun juurella nököttää suuri ruskea rupisammakko. Simo yrittää kumartua koskettamaan sen sileänkarheaa nahkaa. Se katselee hetken häiritsijäänsä ja hiippailee verkkaisesti piiloon mustikanvarpujen alle. Hän tuntee pientä sympatiaa tuon rumankauniin otuksen vuoksi. Pieni kyynel vierähtää hänen poskelleen.

-Vihdoinkin olen kotona.

Hän katsoo sisään ikkunasta, mutta mökki ei ole autio, kuten Simo oli salaa toivonut. Siellä nukkuu tuvan sohvalla mies, jonka tuuheat sierainkarvat värisevät hänen vetäessään keuhkonsa täyteen ilmaa. Matala kuorsaus täristää hänen kroppaansa sisäänhengityksen aikana. Hänen edellisiltansa oli taas venähtänyt pitkäksi tuopin ääressä. Miehen iso kaljamaha hytkyy kuorsauksen tahdissa, kun hän makaa rakkaalla plyyshisohvallansa pää tuettuna käsinojaan. Kaljatölkkejä on huoneen lattioilla suloisessa sekamelskassa, kuten myös keittiön tiskipöydällä. Vaimo on jättänyt hänet jo kauan aikaa sitten, joten kodinhoitokin on jäänyt hänen itsensä vastuulleen. On jo aamuyö ja kellon viisarit kuuluvat naksuttavan terävästi aina silloin, kun hengityskatkos tauottaa kuorsauksen. Asunnossa on muuten hiljaista, mutta postiluukku kolahtaa saaden miehen vaihtamaan hieman asentoaan. Aamun sanomalehti kolahtaa kaupungissa postiluukusta joskus jopa näin aikaisin. Täällä erämaassa kyse ei ole kuitenkaan tällä kertaa sanomalehdestä.

Simo kuulee Naruttajan äänen päässään. Se nauraa hänelle ivallisesti. Nauru kaikuu hänen päässänsä, kun Simo katselee kuinka kuusten rungot alkavat vääntyä mutkalle, kunnes ne ovat kaikki suloisessa sekamelskassa hänen silmissään. Hän tietää, että se on menoa nyt. Maisema alkaa pyöriä yhä villimmin, hän tuntee omien ajatustensa pakenevan yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes lopulta Naruttaja täyttää hänen mielensä kokonaan.

Kaljamahainen mies kuorsaa tuvan sohvalla kaikessa rauhassa, kun postiluukun kautta alkaa tulvia huoneeseen harmaata seitinkaltaista ainetta, joka etenee notkeina kiehkuroina äänettömästi kohti nukkujaa. Seitistö saavuttaa nukkuvan miehen ja alkaa tutkia hänen vartaloaan. Mies nukkuu edelleen sikeästi, eikä herää kevyeen hivelyyn kovettuneella ihollaan. Hän herää vasta sitten, kun seitit hyökkäävät hänen vartaloonsa ja tunkeutuvat hänen sisäänsä ensin kurkusta ja sitten myös nenän sekä korvien kautta.

Mies jäykistyy tikkusuoraksi, kun seitit valtaavat hänen koko ison ruumiinsa. Pikkuhiljaa kaikki harmaa on poistunut näkyvistä ja mies nukahtaa uudelleen. Hän jatkaa kuorsaamista entiseen tapaan. Aamun sarastaessa hänen herätyskellonsa pirahtaa. Mies huitaisee kellon kädellään ja se lentää lattialle rikki rämähtäen. Hän köhii hetken limaa kurkustaan ja hieroo silmiään. Auringonvalo pistää tikun lailla hänen silmänsä verhojen raosta. Mies räpyttelee silmiään, kunnes saa ne avattua kokonaan. Hän nousee istumaan sohvan reunalle, katselee hetken ympärilleen ja alkaa sitten siivota muovipussiin kaljatölkkejä. Hänen katseensa kuitenkin pysähtyy puukehyksiseen peiliin seinällä. Mies kääntyy peilaamaan sivuprofiiliaan ja jää sitten hetkeksi seisomaan sen eteen. Hän katselee muuttuneita kasvojansa peilistä.

-Mitä on tapahtunut Simo?

Samalla hänen silmänurkkaansa vierähtää pieni suolainen pisara, ja muovikassi tipahtaa hänen kädestään vapauttaen sisältönsä tuvan kuluneelle puulattialle.

Simo muistaa vaarin vanhan salaisen kätköpaikan ja kävelee pieneen keittiöön. Keittiössä on pienet puiset kaapit kuluneen työtason päällä. Tason alapuolella oleva jääkaappi liukuu kevyesti pois paikoiltaan paljastaen altaan lattiassa olevan pitkän mallisen luukun. Simo kyykistyy pyyhkäisten kädellään tomua sen reunojen päältä. Hän nousee vielä kerran ähkäisten ylös.  Aterinlaatikosta löytyy juuri sopiva veitsi, joka mahtuu luukun reunan alle. Hän kokeilee veistä rakoseen, johon se sopii täydellisesti. Luukku aukeaa vaivattomasti. Simo kurottaa kätensä salalokeroon, jonka pohjalla tuntuu kylmää metallia. Hän vetää sieltä isoisänsä vanhan haulikon tyytyväisesti myhäillen.

-Tämä on vähintä, mitä voin ystävilleni tehdä.

Simo tarkistaa aseen latauksen, sulkee sitten silmänsä ja työntää piipun suuhunsa. Hän muistelee hetken elämäänsä, kunnes känsäinen sormi puristaa aseen laukaisimen pohjaan. Metsässä kohahtaa, kun pullea riekko pelästyy pamausta lehahtaen lentoon läheisestä pajupensaasta. Metsään laskeutuu täydellinen hiljaisuus.

LOPPU

Esa ei ole laittanut kelloa herättämään, joten hän havahtuu valveille vasta myöhään iltapäivällä. Virpi on herännyt hetkeä aikaisemmin. Hän seisoo makuuhuoneen ovella hymyillen.

-Se on poissa. Tuntuu siltä, kuin valtava painolasti olisi vierähtänyt päältäni. Aivot olivat, olivat…kuin sumussa. Totta puhuen en edes muista sitä, että olin tullut tänne. Virpi sanoo.

Esa nousee sängystä venytellen.

-Muistatko, mitä tein sille? Esa kysyy.

-Muistan vain kamalan kivun. Sitten varmaan menetin tajun. En tiedä, mitä siellä oli.

-Sinun ei ole tarvettakaan tietää. Suljin sen muovipussiin. Se oli jotain pahaa.

-Tunsin sen. Meidän pitää hakea vielä Marjatta- nukke kotoani. Virpi sanoo kokeillen kädellään vatsaansa. –Kiitos. En olisi selvinnyt tästä muuten.

-Teen ihan mitä tahansa takiasi. Esa sanoo ja nousee halaamaan häntä. – Haetaan nukke, niin saadaan tämä hoidetuksi.

He starttaavat Esan Mazdan. Alepan muovipussi on suljettu takakonttiin ja se saa seurakseen pian pitsimyssyisen vauvanuken, kun he suunnistavat kohti Kappelinmäen hautausmaata.

Esa muistaa reitin ulkoa. He jättävät auton kärrytien päähän, koska tie ei ole ajokuntoinen. Esa ottaa takakontista nuken sekä muovikassin käteensä. Virpi kävelee hitaasti hieman kumarassa eteenpäin. Esa on ahtanut jalkansa siteineen lenkkitossuihin, koska nopeista jaloista voi olla hyötyä. Samasta syystä hän on jättänyt myös kyynärsauvansa kotiin. He etenevät hämärässä metsässä kohti rautaista porttia. On vielä valoisaa, mutta mitä lähemmäs hautausmaata he astuvat, sitä pimeämmäksi metsä käy. He liikkuvat, kuin umpiossa. Äänenääntäkään ei kuulu. Jalkojen alla rasahtelevat hiljaisesti oksat, mutta sekin ääni sammuu nopeasti. Taivas on mennyt pilveen ja hämärä laskeutunut..

-Paljonko kello on? Virpi kysyy.

-Vasta kahdeksan. Esa vastaa. Hänen äänensä hukkuu ja Virpin on vaikeaa saada selvää hänen sanoistaan.

He saapuvat rautaiselle portille. Esa nostaa portin salvan ylös kääntäen samalla porttia sivulle. Se narisee hieman, mutta päästää heidät sisälle. Virpi katselee pieniä hautakiviä kummissaan.

-Paikka näyttää jotenkin erilaiselta. Virpi sanoo.

-Tämä on varmasti sama paikka. Tuo puu. Muistatko? Siihen minut oli sidottu.

-Muistan, muistan. Tämä paikka vaan jotenkin hämmentää minua. Virpi jatkaa kääntyen katsomaan taaksepäin. – Hän on täällä. Virpi kuiskaa.

Esa kääntyy nopeasti katsomaan portille. Sen edessä seisoo pitkä hahmo.

-Meidän on alettava haudata näitä nopeasti. Ei välitetä hänestä. Esa kuiskaa ottaen kenttälapion kassistaan.

Hän etsii oman hautakivensä, jonka ilmeisesti Tero oli hänelle valmistanut, alkaen kaivaa kuoppaa sen eteen. Hän vilkuilee kaivaessaan selkänsä taakse, mutta hahmo on edelleen paikoillaan portin vieressä.

-Kuinka me päästään pois täältä? Virpi kuiskaa.

-Se on sen ajan murhe. Esa sanoo heitellessään multaa keoksi haudan viereen.

Hän saa sopivan kuopan aikaiseksi. Virpi pudottaa kuoppaan kädestään nuken sekä muovikassin. Kassissa tuntuu liikkuvan jokin, kun se kopsahtaa kuopan pohjalle. Esa heittää välittömästi lapiollisen multaa niin, että Alepan teksti peittyy. Muovipussi sätkii edelleen, mutta Esa lapioi yhä kiivaammin multaa sen päälle. Vähitellen hän saa kuopan täytettyä. Virpi pitää hahmoa silmällä, mutta se on edelleen samoilla sijoillaan tarkkailemassa heitä.

-Se vahtii meitä. Onkohan tämä ollenkaan viisasta? Virpi kuiskaa.

Esa taputtelee haudan tasaiseksi samalla, kun pyytää Virpiä hakemaan sille jotain kukkia. Hautausmaan reunalla kasvaa horsmaa sekä niittyleinikkiä, joten hän nyppäisee kimpun niistä. Virpi laskee kimpun haudalle Esan aloittaessa jotain virrentapaista. He laulavat pienen pätkän virrestä Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hahmo seuraa heidän liikkeitään edelleen, mutta pysyy onneksi paikallansa.

-Meidän on poistuttava metsän halki. Esa sanoo katsoen hahmoa, joka ei liikahda mihinkään portiltaan. – Tämä on varmaan hänen vartioimansa hautausmaa.

He laulavat edelleen ja alkavat siirtyä hautausmaan laidalle. Siihen päästyään he singahtavat juoksuun. Heidän vartalonsa huutavat tuskasta heidän edetessään, mutta kumpikaan ei uskalla katsoa taakseen. Metsä on pimeä eivätkä he näe enää kunnolla eteensä. Oksat viiltelevät heidän kasvojaan, kun he suunnistavat pois metsän syleilystä. Heidän jalkansa alkavat tuntua raskailta, kun he saavuttavat kärrytien. He juoksevat, mutta eivät pääse eteenpäin. Matkanteko hidastuu hidastumistaan, kun metsä pidättelee heitä.

-Se hahmo yrittää estää meitä. Virpi huutaa. – Päästä meidät! Me maksoimme velkamme! Hän huutaa, vaikka ääni ei kanna.

He juoksevat henkensä edestä, mutta jalat ovat kuin upotettu siirappiin. He eivät kerta kaikkiaan pääse metriäkään eteenpäin. Kylmä ilma saa heidän kuuman hengityksensä höyryämään. Ilma on niin täynnä pahuutta, että se tukehduttaa heidät alleen.

Hahmo ilmestyy heidän eteensä, mutta he molemmat ovat jähmettyneet niille sijoilleen.

-Vai olette maksaneet? Se sanoo metallisella äänellä. – Minulla oli suuremmat suunnitelmat, mutta te tuhositte ne. Minulla oli tarkoitus syntyä uudelleen voimakkaampana, mutta te tapoitte minut. Te ansaitsette kuoleman.

Hahmo katoaa, eivätkä Virpi ja Esa tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kylmyys hellittää hieman ja heidän jalkansa alkavat vähitellen liikkua. Esa havahtuu ensin siihen, että jokin kirkas lähestyy heitä metsän takaa kovalla nopeudella.

-Väistä Virpi! UFO! Esa huutaa ja työntää Virpin kumoon ojaan.

Esa hyppää hänen perässään märkään heinikkoon. Hän uskaltaa hieman nostaa päätään ja häntä hävettää huomata, että lähestyvä UFO olikin lähestyvän auton valot. Se ajaa heitä kohti vauhdikkaasti pitkin kärrytietä. Valot tulevat koko ajan lähemmäs ja häikäisevät kohta niin, että he sokaistuvat pimeyteen tulvivasta kirkkaan valkoisesta valosta. Heidän onnekseen auto pysähtyy ja sen uumenista nousee Nestori. Hän vetää heidät ojasta Transporterinsa kyytiin painaen kaasun pohjaan ja lähestyen raivokkaasti rautaporttia.

-Mitä tahansa olitte tänne tuomassa, se on tuhottava. Hän toteaa painaen kaasua kohti edessä häämöttävää porttia.

Esa ja Virpi ovat täysin sanattomia. He pystyvät vain nyökkäämään Nestorille vastauksen, joka kiihdyttää vauhtiaan sitä enemmän, mitä lähemmäs porttia he saapuvat. Lopulta auton nokka osuu porttiin irrottaen sen vanhoista kiinnikkeistään. Portti kaatuu rytinällä maahan auton jatkaessa siitä välittämättä kivien joukkoon hautausmaalle.

-Aja tuonne perälle. Esa ohjeistaa.

-Tästä hän ei tykkää. Tästä hän ei tykkää. Virpi rallattaa hermostuneena.

Nestori ajaa pienen hautakiven eteen, jossa lukee Esa Kuusisaari.

-Tämähän on väärä hauta. Nestori sanoo. – Oikea hauta on jossain muualla. Jos hautasitte ne tähän, kaivakaa ne esiin.

Esa ottaa jälleen kenttälapionsa repusta esiin ja kaivaa haudan auki. Nestori hyppää myös autosta ulos. Hänellä on kädessään ristinmallinen tikari. Esa nostaa pian mullasta sekä muovikassin että nuken. Nestori kohottaa kätensä ilmaan ja iskee mitään sanomatta tikarin muovipussin lävitse. Sieltä kuuluu ensin pientä vaikerrusta, kunnes harmaa savukiehkura nousee pussista haihtuen lopulta taivaan tuuliin. Seuraavaksi Nestori kohottaa jälleen kätensä ja iskee mustuneen tikarinsa nuken rintaan. Sen silmät lävähtävät auki ja sen suusta purkautuu:

-Sinä tapat minut, sinä tapat minut..

Kunnes ääni hiipuu ja nuken suusta purkautuu harmaata savua, joka sekin katoaa nopeasti haihtuen tummalle taivaalle.

Nestori vetää tikarin irti nukesta katsoen heitä.

-Nyt se on hoidettu. Hän sanoo alkaen itkeä. – Rakkaan Lindani vuoksi.

-Kuinka sinä osuit paikalle? Esa on aivan ymmällään.

-Kerron tarkemmin kohta, mutta olin juuri tulossa teille, kun näin teidän menevän autoon noiden hämärien kantamusten kanssa. Laskin yksi plus yksi ja ajoin teidän peräänne. Tuo tikari on itse asiassa risti, joka on roikkunut tuossa taustapeilissä suojellen kaikelta pahalta. Nyt se on täyttänyt tehtävänsä.

Nestori ripustaa amuletin takaisin taustapeiliin roikkumaan. Heidän on vielä hävitettävä nukke sekä Alepan pussissa olevat jäännökset. Nestorilla on aavistus siitä, että kätkön kuvauksessa oleva koivu on jollain tavalla merkityksellinen. He menevät seisomaan koivun juurelle ja odottavat siinä, että kuu tulee jälleen esiin pilvenraosta. Hautausmaalla on hiljaista ja rauhallista. Tuntuu, kuin sieltä olisi poistunut sähköisyys sekä painostava ilmapiiri. He seisovat hiljaisuuden vallitessa odottaen jotain tapahtuvaksi. Virpi henkäisee, kun kuu purjehtii esiin pilven takaa.

-Katsokaa! Tuolla portilla!

Kuu valaisee rautaisen portin lähellä nököttävän kiven. He lähtevät hitaasti liikkumaan sitä kohti. Kivi on pienin kaikista muista ympärillään olevista. Siinä on teksti, josta saa selvää vain vaivoin. Nestori lukee sen ääneen.

-Tämä kivi on kadotettujen sielujen muistoksi.

-Tämä on varmasti oikea paikka. Esa sanoo alkaen kaivaa maata kiven edessä.

Lopulta he saavat kuopan aikaiseksi ja Nestori tiputtaa kuopan pohjalle Marjatta-nuken sekä muovipussimytyn. Esa lapioi kuopan umpeen nopeasti. Tehtävän suoritettuaan, he nousevat yhdessä autoon ajaen kärrytietä vaitonaisena.

-Kerron teille kaiken, jos vaan jaksatte kuunnella. Nestori sanoo.

-Totta kai me jaksetaan. Sinä pelastit meidän molempien hengen. Olit aivan uskomattoman rohkea!

Niin hän kertoo koko uskomattoman tarinansa alusta loppuun, eivätkä Esa ja Virpi saata muuta, kuin ällistellä hänen kekseliäisyyttään. Hän kertoo ensin siitä, kuinka onnistui pääsemään Esan tietokoneelle ja kuinka kissa varotti häntä etukäteen Naruttajan tekemästä kätköstä. Nestori ei tiennyt, että Esa oli silloin vaikeuksissa. Kissa yritti varoitella useaan otteeseen, mutta hän ei ymmärtänyt varoituksia.

-Vasta tänään ymmärsin, mitä kissa tarkoitti. Se yritti johdattaa itse Naruttajan luo. Tänään kissa istui kuin valettuna sen kassin päällä, joka meillä oli mukana kätköreissussa. Se ei suostunut liikahtamaankaan kassin päältä. Sitten, kun otin autonavaimet kaapista, niin kissa siirtyi oven eteen istumaan. Se halusi kertoa, että te olette pulassa ja Naruttaja on lähellä. Lähdin sitten heti ajamaan Esalle. Huomasin jo kaukaa, että kaikki ei ole kunnossa. Ajattelin, että minusta on enemmän hyötyä elävänä varsinkin silloin, kun huomasin teidän menevän sille hautausmaakätkölle. No, lopun te tiedättekin.

-Tämä tapaus Naruttaja on toivottavasti nyt kuollut ja kuopattu. Virpi sanoo totisena Esaa katsoen.

-Ja minä en koskaan enää hae jännitystä, en ainakaan peleistä tai geokätköistä. Se on varma. Hän vastaa helpottuneesti hymyillen.

Nestori pysähtyy Esan auton luo ja jättää heidät kyydistään.

-Tästä te varmaan haluatte mennä yhdessä kotiin. Hän sanoo silmää iskien.

Virpi ja Esa kiittävät vielä kerran Nestoria avusta. He nousevat Esan autoon aikomuksenaan aloittaa uusi elämä tästä lähtien pariskuntana. Nestori on onnellinen heidän puolestaan. Hän vilkaisee autonsa takapenkillä nököttävää kuljetuslaatikkoa, johon on tekstattu kultatussilla: Hippu. Hän päätti jättää mainitsematta heille siitä, että Hipullakin oli sanansa sanottavana. Se voisi herättää monenlaisia epäilyjä. Hän tosin uskoo, että se oli Linda, joka häntä auttoi kissan välityksellä. Sen on pakko olla niin.

-Eikös niin Hippu?

-Vastaa kissa katsoen häntä vihreillä liian viisailla silmillään.