Virpi ei edelleenkään usko sitä, että olisi muka raskaana. Se ei voi olla mitenkään mahdollista. Hän tunnustelee vatsaansa kädellään. Mitä siellä näkyi? Sen on pakko olla jotain muuta, kuin sikiö. Jos hänen sisäänsä on mennyt sama paha henki, kuin Teroon? Hän tuntee vatsallaan muljahtelua. Apteekista on haettava raskaustesti ja sitä lääkäriä on jututettava uudelleen. Heti huomenna. Hän yrittää olla järkevä, mutta asia valtaa hänen ajatuksensa niin kuin virtahepo, joka asuisi hänen olohuoneessaan. Virpi pyörii sängyssään levottomana yrittäen sulkea sysimustat ajatukset pois mielestään.

Yö on niin tuulinen, että roskapöntötkin liikkuvat sen voimasta paikoiltaan. Kaduilla lentelee muovipusseja sekä karkkipapereita. Tuuli ulvoo talon ikkunapeltien alla muodostaen skitsofreenista musiikkia. Aamulehden jakaja on lähtenyt öiselle jakelukierrokselleen polkupyöränsä kanssa. Hänellä on suunnaton työ pidellä pyörää valtavien lehtilaukkujensa kanssa pystyssä. Tämän näytelmän ulkopuolella, hiljaisessa asunnossa nukkuu Virpi. Hän on ottanut nukahtamislääkkeen, koska ilman sitä ei olisi ollut toiveitakaan yöunista. Hän ei havahdu tuulen ulinaan eikä siihen, että hänen makuuhuoneensa ovenkahva kääntyy hitaasti kerran alas.

Ylös ja alas.

Ylös, alas, ylös alas ylösalasylösalas..

Virpi avaa silmänsä. Hän vierähtää salamannopeasti alas sängyltään seinän viereen lattialle. Sängyn alla on pölypalleroita hänen kierähtäessään niiden sekaan. Hän yskii ryömiessään sängyn alla niin, että hän näkee suoraan ovelle. Hän tietää varsin hyvin, että siinä ei ole lukkoa. Lattia on kylmä, kun hän makaa siinä liikkumatta odottaen jotain tapahtuvaksi. Kellon viisarit matelevat etanaakin hitaammin. Aikansa metelöityään, ovi viimein lennähtää auki. Virpi sulkee silmänsä. Hän tuntee vienon tuulahduksen ihollaan. Joku liikkuu huoneessa ääneti. Virpi pitää silmiään edelleen tiiviisti suljettuna. Molemmat kämmenet ovat hakeutuneet hänen korviensa suojaksi. Virpi makaa mahallaan toivoen, että mikälieonkin lähtee nopeasti pois.

– Miksi sinä olet sängyn alla? Pieni, hiljainen ääni kysyy yllättäen.

Virpi puristaa silmiään kiinni, eikä vastaa. Se on vain harhaa. Vain harhaa. – Älä vastaa älä vastaa… Hän kuiskaa itselleen.

-Miksi sinä et saa vastata? Ääni kysyy uteliaana.

-Siksi, kun olet vain mielikuvituksen tepposia. Et ole oikea. Vastaa Virpi vahingossa.

-Kuka määrittelee mielikuvituksen ja toden rajan? Ääni kysyy lähempää.

-Et sinä aikakaan. Virpi vastaa. Hän pitää silmiään edelleen kiinni ajatellen tämän johtuvan siitä viheliäisestä unilääkkeestä.

Nauru alkaa kuplia hänen sisällään, koska ensinnäkin hän, aikuinen poliisinainen, makaa sängyn alla pitäen käsiä korvillaan ja sen lisäksi vielä juttelee mielikuvitusolennon kanssa. Virpi ensin alkaa hytkyä äänettömästi nauraen, kunnes ei voi enää pidätellä itseään vaan alkaa hirnua vedet silmissä sängyn alla. Hänen vatsaansa alkaa sattua jo silkasta nauramisesta ja hän uskaltautuu avaamaan silmänsä. Hän pyyhkii pölyisellä kädellään silmänurkkiaan kömpien pois sängyn alta. Yllätyksekseen huone näyttää olevan tyhjä. Virpi sulkee makuuhuoneen oven ja pyyhkii suurimmat pölyt pyjamastaan.

-Eikö se parempaan pystynyt? Hän naurahtaa ja kömpii takaisin peittonsa alle. – En olisi uskonut unilääkettä näin vahvaksi.

-Sinä yrität tappaa minut. Pieni ääni sanoo hänen vieressään.

Virpin sisuskaluja kouraisee ja sydän jättää muutaman lyönnin lyömättä hänen kääntäessään kasvonsa ääntä kohti. Pian hän huomaa tuijottavansa posliinisiin pieniin kasvoihin. Nuken kasvoihin, jolla on valkoinen tutti suussa. Sillä on pitsinen mekko sekä valkoinen pitsireunainen vauvan myssy päässänsä. Virpin sydän hakkaa edelleen lampaansaparon lailla, kun hän kurottaa koskemaan nuken posliinisia halkeilleita kasvoja.

-Tämähän on minun vanha nukkeni. Mistä se tähän on ilmestynyt?

Hän nyppää tutin pois nuken suusta.

-Sinä yritit tappaa minut sinä yritit tappaa minut sinä yritit tappaa minut.

Virpille tulee kiire hiljentää se ja tunkemalla tutti takaisin nuken suuhun. Hänen kätensä tärisevät, kun ne yrittävät sihdata tuttia suussa olevaan pieneen reikään.

-Sinä yritit tappaa minut sinä yritit..

Nukke hiljenee heti, kun Virpi saa tutin paikalleen. Hän kääntää sitten sen ylösalaisin ottaakseen patterit irti. Selässä oleva patterikotelo paljastuu avonaisena sen pitsimekon alta, mutta on hänen yllätyksekseen tyhjä. Patterit puuttuvat? Virpi ei keksi mitään muuta ratkaisua, kuin sulkea nukke parvekkeelleen lukkojen taakse. Niin nukke saa viettää loppuyön ulkona, kun hän itse toivoo saavansa olla rauhassa.

Sateisen ja harmaan aamun valjetessa hän tuntee jo olonsa paremmaksi. Hänen olonsa on jopa niin hyvä, että hän ajattelee keittää kahvit. Laitettuaan kahvinkeittimen päälle hän katsoo parvekkeen ovelle. Hän heittää mintunvihreän kylpytakkinsa päälleen ja ei voi mitenkään vastustaa kiusausta kurkistaa nukkeaan. Hän muistaa sen joulun, kuin se olisi eilinen. Hän oli neljän vanha, kun suuresta tonttukuviollisesta joulupaketista paljastui ihana nukke. Hän antoi sen nimeksi Marjatta. Äiti ja isä olivat ostaneet sen hänelle joululahjaksi. Veli sai samana jouluna autoradan. Silloin oli vielä koko perhe koossa. Hän katsoo parvekkeelle, jolla nukke retkottaa hienossa pitsihameessaan.

-Voi Marjatta.

Virpi ottaa nuken parvekkeelta ja katsoo sitä. Se näyttää juuri samalta, kun hän muistikin. Hän nyppää siltä tutin pois suusta, mutta nukke on aivan hiljaa. Hän ravistelee sitä niin, että sen koneisto hölskyy.

-Mitä sitten odotin sen sanovan? Virpi kysyy itseltään päätään pudistellen.

Hän vie nuken makuuhuoneeseensa ja laittaa nuken kaapissa olevaan muistojen laatikkoon. Hän oli varmaan eilen niin pois tolaltaan, että oli epähuomiossa kaivanut sen sieltä esille.

Virpi juo aamukahvinsa nopeasti, koska hänellä on paljon asioita hoidettavana. Hän ottaa käsilaukkunsa matkaan suunnistaen ensimmäiseksi apteekkiin. Apteekissa ystävällinen virkailija tulee heti tarjoamaan apuaan. Virpi katselee ensin ympärilleen, että tuttuja ei ole näköpiirissä. Sitten hän kuiskaa:

-Tarvitsisin raskaustestin. Tai oikeastaan kaksi.

Myyjä johdattelee hänet oikealle hyllylle. Hän nappaa siitä kaksi erilaista testiä sen paremmin katsomatta ja poistuu ripeästi kassan kautta. Hän sulloo matkalla testit kassiinsa.

Seuraava etappi on terveyskeskuksen ensiapu. Hän haluaa jututtaa hieman sitä eilistä tohtoria. Ensiavussa on hiljaista. Sen vastaanottotiskin lasiluukun takana istuu naishoitaja, jolla on kuulokkeet päässään. Hän puhuu pitkää puhelua ja viittoilee odottamaan läheiselle penkille. Virpi miettii mielessään, että alkaa jo kohta kasvaa jäkälää, jos mitään ei tapahdu. Hän mulkoilee lasiluukun taakse vihainen ilme kasvoillaan. Virkailija ilmeisesti ymmärtää hänen sanatonta viestintäänsä ja lopettaa puhelun avaten lasiluukun raolleen.

-Hei! Kävin eilen potilaana täällä. Haluaisin jututtaa vähän sitä harmaaviiksistä lääkäriä, jolla oli myös harmaa pitkähkö tukka ja pitkä vino leuka.

Virkailija katsoo häntä monttu auki.

-Ei meiltä kyllä löydy sellaista lääkäriä. Kaikki lääkärit täällä ovat eurolääkäreitä, eli suorittamassa lääkäriopintojensa pakollisia työharjoitteluita. Heillä ei kenelläkään kasva edes sänki saati ole harmaata tukkaan. Heitä on kaksi, joista toinen on lisäksi nainen. Oletko varma, että olet oikealla luukulla?

Virpi on niin ymmällään, että hän vaikuttaa jo hieman tyhmältä. Hän tietää varmasti, että tämä paikka on aivan oikea. Hän muistaa tuon tutkimushuoneenkin.

-Tosiaan, olen tainnut erehtyä. Anteeksi. Hän sanoo poistuen ovista tihkusateeseen.

Hänen alavatsallaan muljahtaa ikävästi, kun avaa terveyskeskuksen lasisen ulko-oven. Hän haluaa kotiin mahdollisimman nopeasti.

Virpi lähtee ulos tihkusateeseen. Hän vetää takkinsa hupun tiukasti päälleen suunnistaen bussipysäkille. Hän ei pidä tästä. Hänen ajatuksensa ovat levällään kuin jättiläisen pirunnyrkki, jonka kokoaminen on tuskallisen vaikeaa ja hidasta. Kurkkua kuristaa ahdistus. Hänestä tuntuu, kuin kaulan ympärille olisi  pujotettu paksu vanne. Se kiristää koko ajan enemmän ja enemmän, kunnes lopulta henki ei enää kulje. Hän kokeilee kädellään kaulaansa ja nielaisee. Paineen tunne hellittää hetkeksi. Linja-auto pysähtyy pysäkille, vaikka hän on unohtanut näyttää pysähtymismerkkiä. Hän kiipeää sen kyytiin istuen sitten huivipäisen herttaisen näköisen mummelin viereen. Hänen vieressään ei voi tapahtua mitään pahaa. Virpi ajattelee poiketa Esan luona. Hän on tällä hetkellä ainoa, joka voi auttaa.

Esa on onneksi kotosalla, koska hänen on hankala liikkua jalkapakettiensa kanssa. Virpi istuu hänen sohvalleen ja alaa vuodattaa hänelle, kuinka jopa Simokin on alkanut käyttäytyä kummallisesti. Virpi epäilee hänen myös joutuneen tuon hengen hyökkäyksen kohteeksi.

-Sanotko sinä nyt, että Simokin on kohta vainaa? Esalta putoaa toinen kyynärsauva lattialle, kun hän kuulee uutisen.

-Ei hän varmaan kuollut ole, vielä. En halunnut kertoa sitä aikaisemmin, mutta nyt oli pakko. En siis tiedä sitä varmasti. Virpi sanoo huokaisten. – Siellä asunnossa oli jotain…jotain kamalaa, joka tarttui käteeni, kun pistin käteni sisään postiluukusta. Ihan niin kuin mustekalan tai meduusan lonkerot olisivat vanginneet käteni.

Virpi näyttää kättään Esalle. Siihen on ilmestynyt tummanpuhuvia mustelmia, jotka ovat levinneet seittimäisesti jo hänen kyynärpäähänsä asti.

-Nämä ovat koko ajan lisääntyneet.

-Miksi helkkarissa menit laittamaan kätesi sisälle luukusta? Siinähän ei ollut mitään järkeä! Esa hermostuu.

-Se nyt vain sattui juolahtamaan mieleeni. En voinut edes kuvitella sitä, että sieltä hyökkäisi joku hirviö.

Hän kokeilee kurkkuaan, jossa tuntuu majailevan koko pataljoona takiaisia.

-Se raskausasiakaan ei voi olla totta. Hän sanoo vetäisten kassistansa raskaustestit. – Ostin nämä, koska haluan tietää varmasti.

Esa istuu nojatuolissansa. Hän on alkanut purkaa jalkasiteidensä paketteja. Haavat siteiden alla ovat jo paranemaan päin. Hän antaa niille hetken ilmakylpyjä ennen suihkuttamista.

-Ei kai siellä mahassa mikään Alieni ole! Esa naurahtaa työntäen kätensä paitansa alle teeskennellen, että hänen vatsastaan purkautuu joku hirvitys. – Aargh.. täältä tulee Alien! Hän yrittää saada Virpiä piristymään.

Hänen vatsallaan on edelleen haavahakaset, joten hänen ei tarvitse lainkaan näytellä sitä, että hänellä on tuskallisesti vatsa auki. On se sen verran hellänä edelleen, että kaikki ponnistelu ottaa kipeää. Virpiin ei tämä huumori kuitenkaan oikein uppoa.

-Älä jaksa. Nyt on tapahtunut niin paljon outoja sattumuksia, että vatsassani voi oikeasti olla mikä tahansa mörkö. Jos sain jonkin tartunnan vaikka sieltä postiluukusta? Tai sitten sekoan. Viimeyönä näin sellaisia harhoja, että mielenterveyteni tässä on vaakalaudalla jos mikä.

-Sen pääpirulaisen on pakko olla vielä hengissä. Se listii meitä yksi kerrallaan.

-Miksi se jahtaa juuri meitä? Virpi kysyy.

-Me vaan satuttiin sen virittämään ansaan. En enää koskaan käy geokätköillä. Tämä kaikki on ihan omaa syytäni.  Esa katselee rujoja jalkojaan. – Oli kyllä hengenlähtö lähellä. Toivottavasti se jätti jo minut rauhaan.

-Minä menen kotiin tekemään testit. Olen pidätellyt koko aamun ja pian tulee pissat housuun.

Virpi pääsee vihdoin kotiinsa, mutta hänen vatsaansa sattuu edelleen yhä pahemmin. Virpi menee eteisen peilin eteen ja nostaa paitansa helmaa. Onko vatsa pyöreämpi? Hän kääntelee itseään eri asentoihin. Kyllä se on. Se on jotenkin epäsymmetrinen. Vatsalla on kaksi pientä mustelmaa. Ne ovat samanlaisia punervia, kuin kädessä.

Virtsarakko on ääriään myöten täynnä, kun Virpi istuu kylmälle muovirenkaalle. Hän repii testipakkaukset ripeästi auki, ujuttaa ensimmäisen testitikun haarojensa välistä keskelle virtsasuihkua ja sitten seuraavan. Hän huokaisee helpotuksesta, kun saa rakkonsa tyhjäksi. Testitikut lepäävät lavuaarin reunalla odottaen tuloksiaan. Virpi katsoo kellosta aikaa sekuntien madellessa. Hän katsoo itseään housut kintuissa. Vatsalla on omituinen kumpare oikealla puolella. Vai kuvitteleeko hän vain? Aika täyttyy, joten Virpi ottaa ensimmäisen testitikun käsiinsä. Vaaleanpunainen viiva on heikko. Siinä on vain yksi viiva, joten testi on negatiivinen. Toinen tikku kertoo samaa tarinaa. Virpi huokaisee helpotuksesta kokeillen samalla vatsaa kädellään. Hän on aina haaveillut omasta perheestä ja lapsista, mutta ura on ajanut niiden edelle. Hän haluaa olla hyvä ja rakastava äiti tuleville lapsilleen. Hän ei halua mitään tällaista. Ei koskaan.

Ahdistus iskee hänet ruoskan lailla lattialle makaamaan. Pesuhuoneen lämmitetty kaakelilattia tuntuu kovalta ja hyvältä hänen vartaloaan vasten, se on todellinen, hän on todellinen. Hänen sisällään kasvaa tuska, joka tuntuu siltä kuin jokin repisi hänen verisuoniaan, kourisi hänen sydämensä rinnasta ja levittelisi ne kaikki korppikotkien nokittaviksi. Kaikki tämä tuska purkautuu hänen kurkustaan hysteerisenä parkumisena muuttuen vähitellen epätoivoiseksi vaikerrukseksi.

-Mikä siellä oikein kasvaa? Miten sen saa pois?

Hän itkee ja itkee, kunnes kyyneleet loppuvat jättäen jäljelle vain pohjattoman uupumuksen. Hän ei halua nukkua, mutta silmäluomet alkavat painua tahtomattaan kiinni tuudittaen hänet uneen, jossa kaikki on hyvin. Uneen, jossa hänellä on Esan kanssa oikea ja onnellinen perhe. Omakotitalo, kesämökki, farmariauto ja kaksi kaunista tytärtä. He ovat piknikillä puistossa vaaleanpunaisen viltin päällä rottinkisen eväskorin kanssa. Hän aukaisee korin tarjoillakseen sieltä kaikille korvapuusteja sekä mehua. Aurinko paistaa, nurmikko tuoksuu ja kaikilla on hauskaa. Hauskuus kuitenkin loppuu lyhyeen, kun korvapuustit on syöty. Esa ja lapset alkavat yskähdellä sekä kouristella suu vaahdossa. Hän on myrkyttänyt heidät. Tämä on hänen vikansa, koska oli ostanut korvapuustit katukauppiaalta. Katukauppiaan kasvot täyttävät hänen päänsä. Ne tulevat lähemmäs ja lähemmäs, kunnes nielaisevat hänet kokonaan. Ne ovat naruttajan kasvot, ensiavun lääkärin kasvot, Teron kasvot, Simon kasvot ja lopuksi hänen kasvonsa. Hän on Naruttaja.

Virpi herää säpsähtäen. Hän huomaa onnekseen, että on edelleen oman pesuhuoneensa lattialla. Se oli vain pahaa unta. Virpi vääntäytyy ylös lämpimältä kaakelilta jatkamaan uniaan sängyn puolella. Hän napsauttaa makuuhuoneeseen valot katkaisijasta ja kiljaisee. Sängyllä makaa hänen Marjatta-nukkensa. Miten se on siihen joutunut? Onko hän todella jo niin sekaisin, että ei muista enää tekemisiänsä. Onko hän lopullisesti sekoamassa? Hän nakkaa nuken sivuun kaivautuen peittonsa alle. Vatsaa kivistää edelleen, eikä olo ole mikään kovin kummoinen. Virpi on juuri vaipumassa uneen, kun hänen vierestään kuuluu ääni. Hän pongahtaa salamana ylös sängystä.

-Sinä yrität tappaa itsesi. Nukke sanoo.

Sen tutti on pudonnut suusta johonkin, joten se sanoo uudelleen:

-Sinä yrität tappaa itsesi, sinä yrität tappaa itsesi…

Virpi etsii tuttia epätoivon vimmalla. Hän pöyhii petivaatteita, kurkistelee sängyn alta, tutkii tyynyliinan sisältä, kunnes se löytyy. Virpi hiljentää rallattavan nuken survaisemalla tutin sen kitaan kovakouraisesti.

-Nyt pidät sen turvan tukossa!

Hän pyörittelee kuvottavaa nukkea kädessään miettien, kuinka pääsisi siitä eroon. Sen lasiset silmät läpsähtelevät auki ja kiinni, kun hän ravistelee sitä käsissään. Ei ole muuta mahdollisuutta, kun tappaa se.

-Mutta millä? Hän miettii pyörien ympäri huushollia etsien sopivaa murha-asetta. – Fiskarsin fileerausvitsi. Se on tarpeeksi terävä ja pitkä.

Hän vie nuken pesuhuoneen lattialle asettaen veitsen kärjen sen kaulalle. Nukke tuijottaa häntä lasisilla silmillään, mutta Virpi ei välitä siitä, vaan alkaa painaa veistä sen kaulaan. Samalla sekunnilla, kun veitsi puhkaisee pinnan, hän tuntee alavatsallaan viiltävää tuskaa. Hän jatkaa veitsen työntämistä alaspäin tuskan lisääntyessä eksponentiaalisesti hänen vatsassaan. Veitsi on jo leikannut kaulan puoleen väliin, kun hän tuntee jotain lämmintä valuvan reisilleen. Hän kiljaisee toisen kerran samana iltana katsoessaan alaspäin. Flanellisen pyjaman puntista valuu verta. Hän kiskaisee veitsen ulos nukesta, heittää sen lavuaariin ja nostaa tärisevin käsin paitansa helmaa, joka on värjäytynyt verenpunaiseksi. Virpi alkaa täristä kauttaaltaan, kun näkee mitä on tapahtunut. Hänen alavatsaansa on puhjennut reikä, josta näkyy jotain valkoista. Reikä on samalla kohdalla, joka on ollut koko ajan pullottanut ja ollut kipeä.

Virpi riisuu kaikki vaatteensa lattialle. Hän siirtyy kumarassa suihkun alle laittaen lämpimän veden valumaan.  Hän huutaa samalla, kun suihkuttaa kirvelevään haavaan vettä.

-Sattuu niin saatanasti! Hän karjaisee välittämättä siitä, mitä kello on.

Virpi avaa pesuhuoneen peilikaapin oven, jossa on hänen meikkipussinsa. Meikkipussista löytyy Virpin etsimä pieni peili, jolla hän voi katsoa tarkemmin vatsaansa. Hampaat kalisevat, kun hän yrittää katsoa vammaansa.  Verta ei enää vuoda, mutta reikä on edelleen jäljellä. Peili putoaa hänen kädestään lattialle hajoten tuhansiksi palasiksi. Reiästä katsoo lasinen silmä.

Hän kompastelee takaisin peilikaapille, josta hän kaivaa rullan Hansaplastia. Hän vetäisee rullasta pitkän pätkän ja laastaroi vatsansa umpeen. Nukke jää pää retkottaen makaamaan veriseen pesuhuoneeseen, kun Virpi lähtee ulos ovet paukkuen.

Hetken päästä hän seisoo jo Esan oven takana rimputtaen ovikelloa, kuin viimeistä päivää. Oven takaa kuuluu kolinaa, kun Esan kyynärsauvat osuvat ovenpieliin hänen keplotellessaan lukkoja auki. Hän on jättänyt vielä varmuusketjun paikalleen, kun kurkistaa unisena sen raosta pimeään rappukäytävään.

-Virpi, mitä ihmettä sinä teet ulkona tähän aikaan? Hän ihmettelee avaten varmuusketjua. – Tule nyt ihmeessä sisään.

Virpi astuu eteiseen Esan sytyttäessä valot.

-Mitä helvettiä on tapahtunut? Näytät hirveältä! Olet ihan veressä! Esaa kouraisee rinnasta.

-Yritin tappaa sen pirun nuken, joka puhuu minulle joka yö. Iskin sitä fileerausveitsellä ja samalla vatsani puhkesi.

-Löitkö ohi? Esa kysyy totisena.

-No en todellakaan senkin…senkin imbesilli! Virpi raivostuu niin, että hän näkee jo punaista. – Tässä sinulle oikein olan takaa!

Hän huutaa Esalle raivoissaan samalla, kun repii paitaansa ylös. Esa katsoo poispäin sekä nielaisee Virpin nypätessä laastarinsa irti. Niiden alta paljastuu rosoreunainen reikä. Ihan niin kuin se olisi veitsellä kaiverrettu. Reiästä pilkistää jotain kerrassaan vastenmielistä. Se on silmä. Esa yökkää kerran ennen kuin pudottaa kyynärsauvansa ja juoksee vessaan.

-Virpi toteaa liimaten laastarit takaisin vatsalleen.

Virpi on saanut Esalta lainaksi puhtaita vaatteita. He istuvat keittiön pöydän ääressä pohtien Virpin ongelmaa.

-Jos se nukke on Naruttajan tekosia, siitä pitää päästä eroon. Esa sanoo.

-Se valelääkäri oli takuuvarmasti Hän itse. Joko hän tai sitten se olio Simon asunnossa laittoi jonkun epämiellyttävyyden sisälleni, mitä ei saa nyt pois millään ilveellä. Hän varmaan toivoo, että menetän lopullisesti järkeni valon ja tapan itseni. Nukkekin vihjailee koko ajan siihen suuntaan. Virpi huokaisee. – Miten me saadaan tämä loppumaan?

-Meidän pitää mennä vielä sinne hautausmaalle. Se on kaiken pahan alku. Olen siitä aivan varma. Meidän pitää hävittää nukke siellä.

-Mitä, jos me vaan kaivettaisiin pois se sieltä? Virpi sanoo hiljaa. – Isketään se kunnolla muusiksi. Hänen silmänsä kostuvat.

Yhteistuumin he päättävät hankkiutua eroon Virpin alivuokralaisesta mahdollisimman pian. Se ei voi tehdä mitään hyvää siellä majaillessaan. Esa konkkaa ilman kyynärsauvojaan lääkekaapilleen. Hän kaivaa sieltä geelituubin, pinsetit, sidetaitoksia ja sakset. Hän katselee pieniä pinsettejä, kun hän laskee tarvikkeet tiskipöydälle.

-Täytyy olla jotain tätä järeämpää… Esimerkiksi grillipihdit! Hän hihkaisee kaivaessaan uudenuutukaiset pihvinkääntimet keittiön ylälaatikosta. – Tarvitaan vielä jotain desinfioivaa ainetta.

Esa avaa jääkaapin ja sen ylähyllyllä on suolakurkkupurkin takana hieman vajaa vodkapullo. Esa ottaa sen käteensä kiertäen samalla korkkia auki. Hän ensin haistaa sitä ja sitten laittaa pullon huulilleen kallistaen sitä juuri sen verran, että polttava neste tuntuu hänen kielellänsä.

-Tämä toimii aina.

Esan mielestä kaikki tarpeellinen on nyt kasattu. Hän ottaa taskustaan astmasuihkeen vetäen siitä kaksi annosta. Suuta kuivaa ja kämmenet hikoilevat, hän ei ole varma, pystyykö tähän. Tarvikkeet odottavat tiskipöydällä, mutta Esa viivyttelee. Hän avaa vielä kerran vodkapullon kaataen siitä kunnon kulauksen kurkkuunsa. Aine polttaa hänen kurkussaan, kuin kuuma kekäle.

Virpi on käynyt makaamaan sohvalle. Hänen olonsa on muuttunut koko ajan kurjemmaksi. Tuntuu siltä, kuin joku yrittäisi päästä hänen ajatuksiinsa käsiksi. Erikoisia välähdyksiä tulee hänen mieleensä sellaisista asioista, joita hän ei itse muista kokeneensa. Ne tuntuvat jonkun muun elämältä. Joku yrittää puhua hänelle metallisella äänellä, mutta Virpi sulkee äänen ajatustensa ulkopuolelle keskittymällä vain nykyhetkeen. Hän keskittyy tuntemaan sohvan pehmeän kankaan ihollaan, kivun vatsallaan sekä Esan äänen, joka kuuluu keittiöstä. Muulla ei ole väliä.

Esa ilmestyy olohuoneeseen tarvikkeidensa kanssa. Hän polvistuu sohvan viereen Virpin kasvojen lähelle.

-Ota tästä kunnon kulaus. Hän sanoo. – Varovasti, se on väkevää.

Virpi tekee työtä käskettyä ja kulauttaa suuhunsa polttavaa nestettä. Hän tuntee sen tekevän olonsa raukeaksi. Hän juo vielä lisää, kunnes se alkaa turruttaa häntä.

-Nyt juot vielä vähän lisää, Esa rohkaisee saaden Virpin vielä kerran nielaisemaan kunnon annoksen. – Noin, odotellaan vähän aikaa. Hän sanoo levitellen lattialle tarvikkeensa.

Jalkojen haavahoidoista oli onneksi jäänyt puudutusgeeliä, pinsettejä, haavateippiä  ja sidetaitoksia. Esa myhäilee tyytyväisenä, kun hän katsoo Virpiä lurpsahtelevine silmineen. Hän ottaa Virpin vatsan peittona olevan laastarin varovasti irti. Sen alusta iljettää häntä ja hän ottaakin heti ison kulauksen vodkapullosta. Hän avaa sitten geelituubin, josta puristaa kunnon kerroksen läpinäkyvää geeliä haavan reunoille. Hän tursuttaa myös haavan sisälle niin paljon, kuin sitä riittää.

-Pakkausselosteessa sanotaan, että sen pitää antaa vaikuttaa kymmenen minuuttia. Esa lukee ääneen Virpille, mutta se on turhaa. Hän on sammunut, kuin saunalyhty.

Kymmenen minuutin jälkeen Esa ottaa pinsetit käteensä kokeille tökkiä niitä haavan reunoihin. Virpi ei reagoi, joten hän voi aloittaa. Hän kokeilee seuraavaksi haavan sisältä näkyvää silmää. Se joustaa hieman pinsettien alla. Esa yrittää nostaa pinseteillä silmää ylemmäs, mutta hän pian huomaa, että se on kiinni jossain isommassa.

-Mitä helvettiä? Hikikarpalot valuvat hänen otsaltaan saaden sen valumaan, kuin Niagara.

Pinsetit ovat liian pienet, kuten hän oli arvellutkin. Uudenuutukaiset grillipihdit kiiltelevät hänen käsissään hänen yrittäessään tarttua tähän loiseen. Esa laittaa silmänsä kiinni ennen kuin pujottaa pihtien kärjet Virpin suolten sekaan. Hän tunnustelee niillä kovaa möykkyä, joka on arviolta halkaisijaltaan viisitoista senttiä. Hän puristaa pihdit möykyn ympärille alkaen vetää hitaasti ulospäin. Esa uskaltautuu avaamaan silmänsä. Pihtien välissä on jonkun pää. Hän sulkee voihkaisten silmänsä jatkaen vetämistä. Vastus on ensin kova, kun Esa pienellä kiertoliikkeellä nitkuttaa pihtejä ulospäin. Virpi herää tähän toimenpiteeseen, mutta puristaa suunsa tiukaksi viivaksi. Hän yrittää pysyä täysin liikkumatta, jotta Esa saa sen iljetyksen pois hänestä.

-Sinä tapat minut! Sinä tapat minut! Sinä tapat minut.. Huuto kuuluu Virpin pään sisällä niin, että hänen kallonsa on räjähtämispisteessä. – Sinä taapaaaat miiinuuuut!!

Huuto loppuu kuin seinään samalla, kun vatsasta kuuluu tirskahtava ääni.  Pihdit saavat työnsä päätökseen pienen nukenvartalon lurpsahtaessa lattialle. Esa tärisee kauttaaltaan. Hän avaa veren tahrimilla käsillään vodkapullon juoden sen viimeistä pisaraa myöten.

Lattialla makaa pieni nukke. Se on aivan, kuin oikea ihmisvauva. Sen läpikuultavan ihon läpi näkyvät verisuonet. Esa ottaa nuken käteensä. Sen pinta on kylmä ja eloton. Lopulta hän ei tiedä, onko se nukke lainkaan. Sen silmät ovat erikoiset. Ne ovat täysin siniset, valkuaisia ei ole lainkaan. Häntä puistattaa, kun hän sulkee sen Alepan keltaiseen muovikassiin.

Virpi on nukahtanut uudelleen. Hänen poskensa ovat punaiset ja kasvonsa rauhalliset. Esa ei muista sitä, koska ne olisivat viimeksi näyttäneet tuolta. Hän teippasi Virpin haavan umpeen niin huolellisesti, kuin pystyi. Hän laahustaa vessaan ja katsoo peilistä kasvojansa. Ne ovat valkeammat, kuin hänen lakanansa. Huomenna he lähtevät hautausmaalle suorittamaan tehtävänsä päätökseen.

Esa pakkailee sairaalalla muovipussiin vähiä tavaroitaan. Hän on saanut juuri kotiutuspaperit käteensä, joten hänet on vapautettu sairaalan kahleista. Elämä ei voisi hymyillä enempää, vaikka kumarteleminen sattuu edelleen vatsaan ja metalliset haavahakaset kiristävät. Se ei haittaa, koska hän pääsee tänään kotiin. Esa saa vähitellen tavaransa kasaan, sitten hän katsoo vielä huoneeseen viimeisen kerran.

– Hyvästi huone. Tänne en halua koskaan enää palata. Hän sanoo konkaten kyynärsauvoilla osastonsa käytävälle.

Hän hyvästelee hoitajansa kansliassa ennen kuin lähtee hissillä alakertaan kohti vapautta. Esa astuu tyytyväisenä hissiin ja siellä on pieni silmälasipäinen tyttö äitinsä kanssa. Tyttö tuijottaa Esan siteisiin käärittyjä jalkojansa.

– Miksi sedällä on vessapaperia jaloissa, äiti? Hän kysyy katsoen äitiään, jonka kasvot punehtuvat koko ajan entistä enemmän.

– Kuulehan, se asia ei kuulu meille ja ne ovat siteitä. Sedällä on varmaan jalassa pipi. Hän vastaa tytölle kuiskaten.

Esaa hymyilyttää ja hän ajattelee vähän vitsailla asialla.

– Kuulehan tyttö. Sedällä on jaloissa tällaiset paketit, kun eräänä päivänä en syönyt ruokaani, niin muurahaiset lautaselleni ja kun ruokaa ei ollut riittävästi, niin ne alkoivat syödä varpaitani. Esa sanoo äidille silmää iskien.

Sekä tyttö että äiti tuijottavat lautasen kokoisilla silmillään Esaa selvästi kauhistuneena. Hissi tulee onneksi alakertaan ja hän konkkaa niin nopeasti pihalle kuin kykenee, jotta tyttö ei ehdi esittää lisäkysymyksiä. Käveleminen tekee tiukkaa, mutta takseja on onneksi pitkä rivi sairaalan edessä. Esa könyää kyytiin sauvoinensa suunnattoman helpottuneena siitä, että on vihdoin matkalla takaisin kotiin. He pysähtyvät matkalla apteekkiin, jotta Esa saa haettua sieltä kotiinsa sidetarpeita. Esa ajattelee pyytävänsä Virpiä auttamaan siteiden kanssa, koska hänen sormensa ovat niin hellät ja ihanat. Hänen haaveilunsa keskeytyy kuitenkin lyhyeen, kun taksimies pysäyttää auton hänen kotitalonsa eteen. Kyynärsauvat kolisten hän purkautuu ulos autosta keinotellen itsensä ensin rappukäytävään ja siitä omaan asuntoonsa. Urakasta selvittyään hän pudottaa muovipussit olohuoneen lattialle ja rojahtaa sohvalle nostaen jalkaterät kohoasentoon tyynyjen päälle. Molemmat jalat ovat kuin tulessa kävelyn jälkeen. Hän voivottelee surkeaa oloaan ja toivoo, että Virpi olisi siellä tuomassa mehua sekä särkylääkettä ja vaihtamassa otsalle kylmää käärettä.

– Se olisikin erittäin hyvä ajatus. Taidanpa ilmoittaa, että olen kotiutunut. Virpi tulee varmasti ihan heti. Esa myhäilee loistoajatukselleen samalla, kun valitsee Virpin numeron.

Virpi kuulee peittonsa alta Vivaldin vuodenaikojen soivan yöpöydällään. Hän kurkottaa hiukset sotkussa peiton alta katsomaan kuka soittaa huomatakseen, että se on Esa. Hän hiljentää puhelimen ja kääntää kylkeään. Esa on ihmeissään, kun soitto katkeaa.

– Hassua, Virpi ei varmaan halua puhua kanssani?

Esa katselee paketoituja jalkojaan. Siteet voi varmasti vaihtaa huomennakin. Toisessa näyttää olevan vain pieni kellertävä laikku.

-Minä lähden sinne. Hän ähkäisee ylös kömpiessään. – Ei tämä tässä makaamalla valmistu.

Hän konkkaa keppiensä kanssa vessan lääkekaapille ottaen sieltä särkypillerin. Sitten hän määrätietoisesti kinkkaa ulos autolleen ja yrittää sovittaa itsensä kuljettajan paikalle. Hän päättää lähteä Virpin luo käymään, kun kerran hän ei vastaa puhelimeen.

Hetken päästä Virpin ovikello soi. Hän kaivautuu jälleen huokaisten lämpöisen peittonsa alta.

– Tullaan tullaan! Eikö täällä saa edes rauhassa sairastaa? Hän manaa hiippaillessaan ovelle.

Hän katsoo ovisilmästä käytävään ennen kuin avaa.

– Se on Esa. Hän huokaisee helpottuneena avaten varmuusketjun.

– Mikäs sinuun on iskenyt? Esa kysyy heti hänet nähdessään.

– Joku vatsapöpö. Ei varmaan kannata tulla pidemmälle.

– Hitot minä välitän mistään pöpöistä! Esa sanoo hyppelehtien kyynärsauvoillaan sisään. – Istun hetkeksi, jos ei se haittaa?

– Istu vaan. Voit vaikka jäädä yöksi. Minä menen takaisin sänkyyn. Virpi sanoo ja katoaa makuuhuoneeseen.

Esa asettuu kunnolla taloksi. Hän avaa television, hakee jääkaapista Colapullon sekä istuu Virpin uuteen nahkaiseen mekanismituoliin laskien huokaisten jalkansa rahille. Makuuhuoneessa on hiljaista. Virpi arvatenkin nukkuu pois tautiaan. Esa ottaa lokoisan asennon tuolissa juoden kylmää Colaa sekä syventyen toimintaelokuvaan, jossa aivot saa heittää totaalisesti narikkaan. Hän katselee, kuinka Jason Statham rusikoi pahiksia sairaalakuntoon ja kurvailee hienolla autollaan tuhatta ja sataa pitkin maita ja mantuja. Häneltä jää kuitenkin elokuvan loppuhuipennus näkemättä, koska Nukkumatin kutsua on mahdotonta vastustaa.

Virpi herää jo aikaisin aamulla. Olo on hieman ohut hänen kömpiessään aamutoimille. Kaiken lisäksi hän meinaa saada halvauksen, kun pelästyy niin olohuoneessaan kuorsaavaa hahmoa. Jalkojen paketit nähtyään hän tajuaa heti, että Esa on jäänytkin yöksi. Se ilahduttaa häntä suuresti. On mukava tietää, että hän ei ole yksin. Virpi ajattelee tehdä itselleen voileivän. Hän avaa jääkaapin oven ottaakseen sieltä aamiaistarvikkeet, mutta jääkaapin sisällön haju saa hänet taas voimaan pahoin. Hän kiiruhtaa jälleen vessaan. Esa havahtuu vessasta kuuluviin ääniin. Hän kömpii ylös tuolistaan ja on hetken ulapalla siitä missä on, kunnes hän tajuaa olevansa Virpillä. Esa kuulee Virpin ääntelyn vessasta ja huolestuu toden teolla.

– Sinut pitää saada lääkäriin. Hän puhuu oven takana kuunnellen sen takaa kuuluvia holtittomia yökkäyksiä.

Virpi tulee ovensuuhun valkeana, kuin lakana.

– Totta puhut. Pitää mennä lääkäriin. Virpi sanoo nenäänsä niistäen.

Esa tarjoutuu avuliaasti saattamaan Virpin ensiapuun. Hän on todella huolissaan, koska Virpi ei ole koskaan sairaana. Hänen kasvonsa ovat jotenkin harmaat ja silmänympäryksensä violetit.  He saapuvat sairaalalle ja Virpi näyttää koko ajan huonovointisemmalta.  Esa yrittää auttaa häntä kyynärsauvojensa kanssa, mutta se jää vain yritykseksi, koska hän on itsekin vielä toipilas. Ensiavun jono ei ole onneksi kovinkaan pitkä. Virpi pääsee nopeasti tukittavaksi ja Esa jää odotushuoneeseen lepuuttamaan jalkojansa.

Tutkimushuoneessa harmaaviiksinen lääkäri mittaa Virpin verenpaineet. Hänellä on epäsiistit harmaat hiukset, suuret silmälasit ja hänen kasvonsa ovat vinot. Hän kyselee pöytänsä takaa omituisia kysymyksiä. Moneenkaan niistä Virpi ei osaa vastata. Mitä poikkeavaa hän on syönyt? Ei mitään.  Koska hänellä on ollut viimeksi kuukautiset? Hänellä on kierukka. Onko stressiä? Välillä. Onko umpisuota leikattu? Ei. Loputtomalta tuntuvan kyselytunnin jälkeen hän määrää Virpin pitkälleen tutkimuspöydälle. Virpi tekee työtä käskettyä. Hän kipuaa pöydälle alushoususillaan ja lääkäri alkaa painella hänen vatsaansa järjestelmällisesti. Vatsa aristaa hieman mahalaukun kohdalla. Virpi rypistää kulmiaan.

– Sattuuko tähän? Entä tähän? Lääkäri kyselee jatkaen tunnustelua. Hän hiljentyy hetkeksi ja rullaa tutkimuspöydän viereen isomman kojeen. Hän levittää geeliä Virpin vatsalle alkaen liikuttaa anturia hänen ihollaan.

Virpi alkaa huolestua. Sydämen syke kohisee hänen korvissaan. Onko nyt jotain pahanlaatuista? Syöpä? Hänen äitinsä kuoli vatsasyöpään, kun hän oli viidentoista. Silmiin alkaa kihota kyyneleitä. Virpi niiskahtaa ja pyyhkii ne nopeasti kämmensyrjäänsä. Tutkimuspöydän jalasten kylmä metalli painaa hänen paljaita jalkapohjiaan. Aika on pysähtynyt. Virpi kuulee lääkärin äänen jostain kaukaisuudesta.

– Neiti? Kuuletteko lainkaan mitä sanon? Hän kysyy – Onneksi olkoon, te olette raskaana!

Ensiavun odotustila pullistelee potilasta. Tuoleilla istuu vanhempia itkevien lastensa kanssa sekä huonokuntoisen näköisiä vanhuksia. Nuori nainen itkee niistellen nenäliinaansa. Esa katsoo sitten omia paketoituja jalkojaan sekä käsiään, jossa on rupisia haavoja. Mitähän ihmiset mahtavat hänestäkin ajatella? Hän naurahtaa. Ajattelevat mitä hyvänsä, mutta ainakin hän näyttää maastoutuvan hyvin porukkaan. Virpi on ollut hoitohuoneessa melkein kaksikymmentä minuuttia. Toivottavasti hänellä ei ole mitään vakavaa. Esa tuijottaa huoneen oveen liimattua Risto Reippaan kuvaa samalla, kun Virpi saatellaan ulos ovesta. Hän näyttää järkyttyneeltä. Esa nousee kyynärsauvoineen ylös häntä vastaan.

Lääkäri seuraa huoneesta Virpin perässä ja ojentaa hyväntuulisena kättään Esalle.

– Onneksi olkoon! Teille on sitten tulossa perheenlisäystä. Hän ilmoittaa.

Koko odotushuoneellinen potilaita kääntyy katsomaan heidän epäuskoisia ilmeitään. Esa ei saa sanaakaan suustaan ja Virpin silmiin nousee jälleen kyyneleitä.

–  Onhan se aikamoinen uutinen lääkäri lisää. – No, teillä on hyvää aikaa sulatella sitä. Hän myhäilee kutsuen sisään uuden potilaan.

Esa tuijottaa edelleen Risto Reipasta, kuin toivoen saavansa siltä vastauksia. Häntä alkaa lievästi sapettaa. Onkohan se Se Risto? Hänen työparinsa? Miksi Virpi on teeskennellyt välittävänsä hänestä? Hän miettii kävellessään Virpin perässä ulos ensiavun liuku-ovista. He kävelevät hiljaisina autolle. Autoon istuttuaan Esa kääntyy katsomaan Virpiä, jonka punaiset silmät lyövät laudalta jopa särjen samanmoiset.

– Voisitko kertoa kuka se on? Luulin, että meillä oli jotain. Vai oliko? Esa kysyy.

Virpin alahuuli alkaa väpättää. Hän purskahtaa lohduttomaan itkuun ja kapsahtaa Esan kaulaan. Hän itkee niin, että Esan paidan olkapää kastuu litimäräksi. Hän silittelee Virpin hiuksia, kunnes saa hänet rauhoittumaan hieman. He ovat hetken vielä sylikkäin autossa, kunnes Virpi saa nikotellen sanottua.

– Mu-mu-mutta ku-ku-kun minä e-en ole o-o-ollut kenenkään ka-ka-kanssa.

Sen jälkeen hän purskahtaa uudelleen itkuun kastellen Esan toisenkin olkapään.

– Oletko nyt ihan varma? Esa kysyy saaden aikaiseksi yhtä vihaisen sähähdyksen kuin olisi sohaissut villikissaa kepillä. – Siis en tarkoita, että et muistaisi, tarkoitan vaan että…

– Vihjaatko sinä siis, että en tietäisi kenen kanssa olen maannut! Sinä senkin, senkin i-idiootti! Virpi kivahtaa ja läimäisee häntä avokämmenellä kipakasti poskelle. Sitten lähtee ulos autosta paiskaten oven kiinni niin, että ikkunat helisevät.

Esan korvissa soi edelleen, kun hän pitelee punaisena helottavaa poskeansa. Mitä ihmettä Virpille on tapahtunut? Hän on aivan sekaisin. Ei kukaan voi tulla raskaaksi tietämättään. Vai voiko? Esa ei tiedä muuta, kun Maria Madgaleenan ja sen hemmon Kalevalasta, joka raskautui puolukasta.  Esa käynnistää Mazdansa ja lähtee Virpin perään. Häntä ei saa päästää tuossa tilassa kävelemään oli lapsen isä kuka tahansa. Hän ei ehdi kovinkaan kauas, kun huomaa Virpin istuvan bussipysäkin penkillä. Esa avaa ikkunan ja pyytää Virpin kyytiin. Hän suostuu mukisematta, koska vatsa on taas krampannut niin, että kävelykin on mahdotonta.

Hänen autoon päästyään Esa ei kysy mitään, mistä Virpi on enemmän kuin tyytyväinen. He istuvat hiljaa koko matkan. Esa saattaa Virpin kotiinsa, mutta hän ei halua Esan jäävän seurakseen.

– Haluan miettiä vähän asioita. Virpi sanoo Esalle ja antaa hänelle pienen suudelman. – Ollaan yhteyksissä. Eikö?

– Näin tehdään. Muista, että voit soittaa koska tahansa. Esa vastaa.

Hänen sydäntään raastaa nähdä Virpi tuollaisena. Ihan niin kuin kaikki elämänilo olisi kadonnut hänestä taivaan tuuliin, hän on kuin varjo entisestään. Esa jää odottamaan kunnes Virpi pääsee kotiinsa. Hän olisi niin halunnut olla Virpin tukena. Ehkä se on mahdollista sitten, kun hän on sopeutunut asiaan