Tuoli narahtaa vaimeasti istuessani sen lohkeilleelle maalipinnalle. Sen ajan puusepät sentään osasivat tehdä oikeita huonekaluja. Sellaisia, jotka kestävät melkein ikuisesti. Vanhan tuolin historia huokuu tajuntaani ummistettujen silmieni takana, voin tuntea sen kertomat tarinat ja kuinka se on kulkeutunut sotien jaloista ehjänä tähän päivään. Toisin kuin minä, jonka sielu on raadeltu kappaleiksi niin monta kertaa, että laskut ovat seonneet jo aikoja sitten.

Kaikki suunnitelmani ovat murentuneet, kuin sormien välistä maahan valuva hiekka. He ovat onnistuneet pilaamaan aivan kaiken. Olen onnistunut saamaan heistä muutaman, mutta se ei riitä. Se ei riitä alkuunkaan. Tunnen sen, että voimani alkaa huveta. Yksi kortti on vielä kääntämättä, vaikkakin kaikista tehokkain. Käytin samantapaista temppua tuon kananaivoisen kehonrakentajan kanssa ja minun pitää näköjään tehdä se jälleen.

Kalpea käsi hapuilee kokeilemaan tuolin reunan yli repsottavan kuluneen popliinitakin taskussa tuntuvaa kohoumaa. Se sujahtaa nopeasti sisään takin laskoksiin, kunnes sormet puristuvat tiukasti lasisen pienen pullon ympärille. Sen pinta tuntuu sileältä ja jääkylmältä. Kohotan varovasti kapean pullon ilmaan katsoen harmaan rispaantuneen lierihatun alta lumoutuneena sen sisällä taianomaisesti kiemurtelevia vaaleita haituvia, jotka muodostavat erilaisia muotoja. Pullon lasinen kylki heijastaa peilikuvani vääristäen samalla kasvonpiirteet tunnistamattomiksi.

-Minun on revittävä musta sieluni riekaleiksi vielä kerran.

Pudotan kylmän lasisen aarteen takaisin taskuuni. Keskitän tästä eteenpäin kaiken jäljellä olevan energiani sen naisen löytämiseen, vaikka tiedänkin kyllä missä hän asuu. Nyt hänen on tullut vuoro palvella minua ja minun on tullut aika päästä osaksi häntä, kunnes saan hänet kokonaan. Se pitää tehdä vähitellen ja silloin, kun hän ei osaa odottaa. Tarvitsen vielä tuon typerän lihasmassan apua.

Lasipullo taskun pohjalla on alkanut tuntua yhä kylmemmältä ja kylmemmältä. Se on huurtanut pienen läikän myös taskun ulkopuolelle. Hipaisen vielä kerran sen kylmää pintaa.

-Hän saa siirtää tämän sen naisen kannettavaksi.

Pullo alkaa täristä taskussa ja pyörteet sen sisällä voimistuvat, niiden liike saa ne näyttämään hetken verran kasvoilta.

-Kun se hylkiö on suoriutunut tehtävästään, on minun itse varmistettava, että siirto on onnistunut. Sen jälkeen olen turvassa.

1. Hyökkäys

Esa toipuu vammoistaan edelleen sairaalassa. Hän on jo tottunut siihen, että hänellä ei ole lainkaan yksityisyyttä. Hoitajat tulevat säännöllisesti hänen sänkynsä viereen, heittävät peiton sivuun ja alkavat avata hänen taidokkaasti paketoituja jalkojaan. Paraneminen edistyy vähitellen ja hoitajat ovat toiveikkaita, että hän pääsisi sairaalasta jo loppuviikosta. Esa on saanut luvan varovasti kävellä kyynärsauvoilla pieniä matkoja. Se virkistää hänen mieltään, kun saa kävellä edes omassa huoneessaan. Yöt ovat pahimpia. Aina kun hän nukahtaa, hän alkaa nähdä pelottavia unia. Niissä Naruttajan katse vainoaa häntä ja syöpäläiset hyökkäävät sairaalasängyn laitojen alta hänen kimppuunsa kaivautuen ihon läpi sisuskaluihinsa asti. Hän yrittää huutaa apua, mutta ääntä ei kuulu. Todellisuudessa hän kiljuu niin, että käytävät raikuvat. Huoneeseen syöksyy aina silloin lauma hoitajia ja he antavat hänelle jotakin rauhoittavaa unilääkettä. Sen voimalla hän nukkuu aamun sarastukseen asti unia näkemättä.

Virpi on käynyt joka päivä hänen luonaan. Nestorikin piipahti äkkiseltään, mutta muita ei ole näkynyt. Esaa alkaa itkettää, kun hän miettii Lindan kohtaloa. Hänen surunsa muuttuu kuitenkin vihaksi hänen muistellessaan Teroa. Teron piti olla hänen paras ystävänsä. Esaa suututtaa niin, että hän voisi antaa mitä vaan, jos saisi kelloa käännettyä siihen hetkeen, kun he ensimmäisen kerran tapasivat. Hän toimittaisi miehen alimpaan helvettiin, jos ei hän ole jo sinne päässyt. Se hieman helpottaa hänen vihaansa. Samalla hänen mieleensä juolahtaa, että Simokaan ei ole käynyt yhtä kertaa häntä katsomassa. Esa kaivaa puhelimensa pöytälaatikostaan. Simo on soittanut hänelle sen jälkeen, kun hän joutui pakenemaan huoneestaan ja se hullu psykopaatti jahtasi häntä pitkin sairaalan käytäviä. Miten hän ei ole kuullut tai huomannut soittoa aiemmin? Hän valitsee nopeasti Simon numeron. Linja hälyttää hetken aikaa ja sitten uninen ääni vastaa.

– Simo tässä moi. En pääse nyt vastaamaan puhelimeen. Jätä viesti äänimerkin jälkeen.

Esa odottaa vielä tunnin verran ja soittaa sitten uudelleen eikä Simo vastaa edelleenkään. Hän on huolissaan, koska hän on yleensä aina vastannut puheluihinsa. Nyt on jotain pielessä. Esaa alkaa kuvottaa, mutta onneksi Virpi tulee samalla hetkellä hänen huoneeseensa.

– Mikä hätänä? Olet sen näköinen, kuin olisit aaveen nähnyt. Virpi naurahtaa.

– Ei paljosta puutu näin viimepäivien tapahtumia miettien. Esa toteaa lakonisesti ja lysähtää sängyllensä.

Hänen paksut jalkasiteensä ovat jälleen kastuneet läpi. Lattiaan on jäänyt kosteat laikut hänen kulkiessaan ympäri huonettaan. Esa nostaa jalat sängylle.

– Nämäkin pitäis vaihtaa ja Simokaan ei vastaa puhelimeen. Esa huokaisee sulkien silmänsä.

Esa näyttää niin voipuneelta, että Virpi lupaa tulla seuraavana päivänä uudelleen. Hän lupaa lisäksi käydä kotimatkalla Simon luona, jotta Esa saa mielenrauhan. Hän suukottaa Esaa päälakeen ja menee sanomaan hoitajille, että siteet ovat vuotaneet läpi.

– Kiitos rakas. Olet kultainen. Esa sanoo. – Nähdään huomenna. Pus pus.

Virpiä naurattaa Esan siirappinen käytös hänen poistuessaan ovesta hyväntuulisena. Kotimatkalla hän voi poiketa Simoa tervehtimässä. Hän on varmaan ollut taas punttisalilla eikä voinut vastata puhelimeen. Esa on nyt vähän herkillä kaiken tapahtuneen jälkeen. Eikä ihme. Nämä asiat menevät ihon alle.

Simon talon pihassa jököttää hänen vanha kunnon seitsenvaihteinen Helkamansa.  Virpi päättelee siitä hänen olevan kotona. Alaovi on auki ja Virpi nousee toiseen kerrokseen. Hän soittaa ovikelloa. Huoneesta kuuluu jokin kolahdus ja Virpi soittaa uudelleen. Postiluukku raottuu hieman ja Virpi kumartuu lähemmäs.

– Tulisitko uudelleen illalla. On vähän paha hetki. Kuuluu hento kuiskaus postiluukusta, joka sitten kolahtaa kiinni.

– Hyvä on. Virpi raottaa postiluukkua ja kuiskaa takaisin.

Vai paha hetki… Hänellä oli äänestä päätellen naisvieraita kylässä. Virpiä hymyilyttää.

Illalla uutisten jälkeen Virpi lähtee juoksulenkille ja ajattelee pistäytyvänsä samalla Simolla. Hän kipaisee kohtalaisen lyhyen matkan nopeasti ja on tuota pikaa Simon alaovella. Hän juoksee raput ylös ja soittaa hengästyneenä kelloa, mutta kukaan ei tule avaamaan. Simon polkupyörä oli edelleen pihassa samalla paikalla, mutta miksi hän ei tule avaamaan? Virpi soittaa vielä puhelimellakin, mutta puhelu menee suoraan vastaajaan.

– Tämäpä vasta outoa. Virpi sanoo raottaen postiluukkua.

Jostain syystä hän laittaa kätensä luukusta sisään. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Jokin tahmainen tarttuu hänen ranteeseensa alkaen vetää hänen kättänsä yhä pidemmälle. Virpi repii vastaan minkä ehtii, mutta jokin olio on häntä vahvempi. Se aikoo ilmeisesti repiä hänen kätensä täysin murskaksi, koska kamala tuska riipii häntä ranteesta alaspäin. Virpi saa ongittua vasemmalla kädellään povitaskustaan virka-aseensa ja osoittaa sen luukusta sisään. Hän laukaisee sen ajattelematta osuuko omaan käteensä vai johonkin luonnottomaan olioon. Heti aseen laukaistuaan ote heltiää ja Virpi saa kätensä irti postiluukusta. Kädessä on verisiä juovia, mutta muuten se näyttäisi olevan kunnossa. Hän peruuttaa portaikkoon ja sieltä ulos asti täristen hillittömästi. Risto vastaa heti hänen soittoonsa.

– Meillä on ongelma Simon asunnolla. Virpi saa sanottua ennen kuin pyörtyy nurmikolle.

Hän herää siihen, että Riso läpsyttelee häntä kasvoihin.

– Hei, herää! Mitä tapahtui?

– Siellä on sisällä joku olio, joka yritti repiä minut sisälle postiluukusta. Virpi sanoo ja näyttää kättänsä.

Kädessä ei ole mitään vialla. Risto katsoo sitä ja pyörittää päätään.

– Sinun olisi parasta jäädä hieman hermolomalle. Eikö? Hän sanoo taputtaen Virpiä olkapäälle.

– Siellä oli ihan varmana joku kamala hirviö! Virpi alkaa huutaa suureen ääneen.

– Hei, hys, hys, neiti. Täällä asuu muitakin. Käydään nyt katsomassa. Meillä on tässä yleisavain, koska talonmies asuu samassa talossa.

Risto avaa varovasti oven. Asunnossa on hiljaista. Risto tutkii joka nurkan, mutta viimeiseksi kylpyhuoneen. Hän avaa hitaasti oven pidellen asetta valmiina toisessa kädessään, mutta pesuhuone onkin tyhjä. Risto työntää aseen takaisin koteloonsa. Virpi odottaa oven ulkopuolella jännittyneenä ja Risto palaa kertomaan hänelle, että asunto oli täysin tyhjä. Virpi ei voi ymmärtää sitä. Onko hän nyt vuorostaan tuossa hulluksi? Risto määrää hänet ihan syystäkin pois virkatehtävästään, kunnes on toipunut henkisesti. Hän suosittelee Virpille vielä terapiaakin. Se ottaa häntä aivoon niin paljon, että hänen tekisi mieli tarttua Riston kauluksiin.

– Minä en tarvitse terapiaa, haluan vain sen pedon kiinni! Hän tiuskaisee ja kääntyy kannoillaan kotiinpäin.

Virpi potkii kävellessään irtokiviä asfaltilta ojaan. Häntä kiukuttaa niin, että aivot kihisevät. Hän ei ole hullu, eikä varsinkaan nähnyt näkyjä. Vai näkikö sittenkin? Hänen oikeaa rannettaan jomottaa, vaikka siinä ei näy mitään ulkoisesti. Virpi päättää oikaista kotiinsa puiston halki. Puistossa on rauhallista, kun hän kävelee kapealla kevyenliikenteen väylällä. Pieni puro solisee puiston halki, sen ääni tuntuu tutulta ja turvalliselta.

Mustarastas hyppii lyhyeksi ajetulla nurmikolla. Se on äkännyt maassa pullean kastemadon, tarttunut sen toiseen päähän ja venyttää sitä nyt irti käytävästään. Virpi ei ole aikaisemmin inhonnut matoja ja toukkia, mutta nykyään ne etovat häntä. Hän kääntää katseensa pois ja kipaisee juoksuun. Maisema alkaa vaihtua nopeasti, mutta häntä alkaa hengästyttää. Sydän hakkaa, kuin lampaan saparo saaden hänet hiljentämään vauhtiaan.

-Olenkohan tulossa kipeäksi?

Virpi pysähtyy ja taivuttaa itsensä kaksinkerroin. Hänen mahaansa sattuu, kun alavatsa kramppaa oikein kunnolla. Hän voihkaisee ja hakee tukea läheisestä koivusta. Kipu menee ohi, mutta häntä lievästi huimaa. Ehkä Risto oli oikeassa, hänen pitää varmaan jäädä sairauslomalle.

-En taida olla työkuntoinen. Virpi huokaisee.

Hän jatkaa matkaansa kävellen puron vartta pitkin. Taivaalle alkaa kerääntyä tummia pilviä samalla, kun tuuli yltyy. Ensin pilvestä putoaa yksi iso vesipisara osuen hänen otsaansa ja kohta myös toinen. Lopulta isoja pisaroita alkaa tulla taivaan täydeltä. Kävelytie täyttyy hiljalleen lätäköistä laittaen hänet harppomaan niiden yli. Sade kiihtyy kiihtymistään kastellen hänet läpikotaisin ja loppupeleissä hän kahlaa märissä lenkkitossuissaan eteenpäin, kun vesi vyöryy ylämäessä häntä vastaan pieninä virtoina. Vesi kuljettaa hiekkaa jättäen tiehen syviä uria. Virpi palelee kiiruhtaessaan kotiin. Hän ei uskalla juosta, koska vatsalla on edelleen pieni epämiellyttävä paineen tunne. Lopulta hän pääsee kotiinsa litimärkänä. Hampaat kalisten hän riisuutuu ja pukeutuu lämpimään flanelliseen pyjamansa kömpien peiton alle.

Hän nukahtaa pian ja näkee pelottavaa unta, jossa hän harhailee yksin pimeässä ja hän pakenee jotain pahaa mitä ei voi nähdä. Hän juoksee ja juoksee, kunnes vatsaan alkaa sattua. Sitten hänen ohitseen lentää parvi lintuja. Ne alkavat nokkia häntä päähän. Hän huitoo niitä pois kimpustaan, jolloin hän huomaa, että ne eivät olekaan lintuja. Ne ovenkahvoja, joilla on pienenpienet kasvot ja terävät hampaat. Ne näykkivät pienillä hampaillaan hänen hiuksiaan, vaatteitaan ja kaikkea mistä vain kiinni saavat. Sitten paikalle saapuu Risto, joka alkaa myös hutkia lentäviä otuksia. He hutkivat niitä yhdessä, kunnes viimeinenkin on tipahtanut kuolleena maahan. Sitten Virpi herää. Hän huomaa potkineensa peitot päältään sekä kaivautuneensa aluslakanan alle. Hän oikaisee peittonsa kuunnellen, kuinka sade rummuttaa hänen ikkunalautaansa. Sitten hän jatkaa uniaan pitkälle seuraavaan päivään asti.

Aamupäivä on valjennut jälleen harmaana ja sateisena, kun Virpi viimein avaa makuuhuoneensa sälekaihtimet. Hän menee keittiöön laittamaan aamupalaa, vaikka ei tunnu kovin nälkäiseltä. Kahvi valuu hiljalleen pannuun, kun hän istuu ruokapöydän vieressä katsellen ikkunasta ulos. Kahvintuoksu leijailee hänen nenäänsä ja hän imee sen ihanaa tuoksua sieraimiinsa. Kunnes äkkinäinen pahoinvoinnin aalto lyö hänen lävitseen. Virpi syöksyy vessaan ja oksentaa, vaikka tyhjässä vatsassa ei juuri mitään ole. Hän yökkäilee tovin pytyllä, kunnes olo helpottaa. Hän marssii suoraan keittiöön kaataen kahvipannullisen viemäristä alas nenästään pidellen.

– Se oli varmaan pilaantunutta, kun haju oli niin kamala.

Hänen ei tee mieli mitään muutakaan, mutta pakottaa itsensä juomaan lasillisen tuoremehua. Se pysyy onneksi sisällä ja hän kömpiikin takaisin lämpimän peittonsa alle.

Simo ei ole vielä kuullut tapahtumista sairaalalla. Hän on huolissaan vain siitä, että hänen steroidinsa ovat lopussa ja jatkaa sitkeästi ilmastointiteippien repimistä irti kaappiensa ovista. Sieltä löytyy tyhjiä pahvipakkauksia, mutta kaikki ampullit on käytetty.

-Voihan kilin kellit. Hän jupisee siivotessaan tyhjiä pakkauksia roskiin.

Hän repii jälleen puhelimensa irti nykyään karvattomasta koivestaan etsien sieltä välittäjänsä numeroa. Lääkettä pitää ehdottomasti saada lisää. Välittäjä on merkattu puhelimeen nimellä Wexi, mikä on äärimmäisen keksitty nimi. Linja alkaa hälyttää. Pian käheä-ääninen miesääni vastaa puhelimeen.

-Mitä asiaa? Se kysyy.

-Onko roinaa? Simo kysyy.

-Riippuu vähän.

-Niin mistä?

-Siitä paljonko on valmis maksamaan.

Simo kaivaa ilmastointiteipillä suljetun lompakon takataskustaan. Hän repii teipit irti saaden käsiinsä 50 euron rahan.

-Paljonko saa viisikymppisellä?

-No, ei paljon.

-Jos maksan myöhemmin lisää?

-Käy.

Simo rentoutuu. Välittäjä lupaa toimittaa tavaran samaan paikkaan, kuin viimeksi. Enää ei ole mitään hätää. Hän teippaa puhelimensa kiinni, heittää harmaan hupparin niskaansa ja lähtee kohtaamispaikalle.

Kohtaamispaikka on vanha tulitikkutehdas, jonka ikkunat ovat lasittomat ja rapistuneet tiiliseinät ovat graffitien peitossa viimeistä senttiä myöten. Simo seisahtuu odottamaan talon viileään varjoon. Paikka on ollut vuosikaudet nuorten suosiossa sen jännittävän ilmapiirin vuoksi. Simo katselee seinään piirrettyä taidokasta possunpäätä, jolla on cowboyhattu päässään. Sen huulessa roikkuu sätkä. Joku on piirtänyt puhekuplan sen viereen, jossa lukee: ”Mitä vittua siinä kyyläät?”

Simo naurahtaa teinien huumorille. Hän miettii, että onhan sitä itsekin tullut kaikenlaista hölmöiltyä silloin nuorempana.

– Kröhöm. Kuuluu hänen takaansa.

Hän kääntyy ja huomaa tuijottavansa suoraan pipopäistä sänkipartaista välittäjää, jolla on kirjekuori vasemmassa kädessään.

Sanaakaan sanomatta välittäjä ojentaa oikean kätensä kämmenpuoli ylöspäin Simoa kohden. Simo laittaa kämmenelle viisikymppisen saaden sen jälkeen kuoren. Kuori on kevyt. Simo avaa sen ja huomaa kuoren pohjalla vain yhden ampullin. Hän nostaa ihmettelevän katseensa välittäjään.

– Yksi?

– Se on sitäkin parempi. Välittäjä kähisee. – Etkä jää mitään velkaa. Hän sylkäisee limaklöntin seinän possugraffitiin. Se alkaa venyen valua alaspäin pitkin possun kärsää.

Simo nielaisee, nyökkää nopeasti välittäjälle ja poistuu paikalta ympärilleen vilkuillen. Poliisit ratsaavat tämän paikan aina säännöllisesti, joten kiinnijäämisen pelko on aina läsnä. Simo tuntee pientä värinää kehossaan, kun hän pujottaa kirjekuoren povitaskuunsa.

Välittäjä katsoo asiakkaansa poistuvan kevein askelin. Hän katsoo rakennuksen seinää ylöspäin ja viheltää. Ylimmästä kerroksesta kurkistaa pää. Välittäjä näyttää hänelle peukkua onnistumisen merkiksi. Tämä oli hyvä kauppa. Hän sai ilmaiseksi tavaran ja saa vielä kaiken lisäksi pitää rahat vaivannäöstä. Ylhäältä kurkistava mies oli kyllä hyvin erikoinen. Hänellä oli outo, pistävä katse. Ei tehnyt mieli laittaa hänelle vastaan. Välittäjä vetää pipon syvemmälle päähänsä ja lähtee nopeasti pois paikalta. Tänne ei ole hyvä jäädä. Hän kiihdyttää vauhtiaan joka askeleella kunnes yllättää itsensä juoksemalla minkä kintuistaan pääsee. Se on erikoista, sillä hänen ei ole tarvinnut juosta pitkään aikaan.

Kotona Simo hypistelee hermostuneena kirjekuorta ja laittaa sen sitten kirjahyllyynsä kirjojen väliin. Hän ei periaatteessa tarvitse ainetta tänään, joten se voi olla tallessa hyllyssä. Siellä se on turvassa. Hän istuu katselemaan televisiota. Ohjelmat ovat pääasiassa vain uusintoja. Simo ei pysty keskittymään ohjelmaan vaan vilkuilee koko ajan kirjahyllyään. Kuoren reuna pilkistää hieman. Hän nousee ylös ja työntää kuoren syvemmälle, jonka jälkeen istuu uudelleen sohvalle. Tehokas kehonrakennus-kirja eksyy hänen käteensä. Simo lukee sitä ajatustensa harhaillessa toistuvasti ampulliin. Hän laittaa kirjan sivuun ja soittaa Esalle. Puhelu menee suoraan vastaajaan. Simoa alkaa ärsyttää.

– On se nyt yksi helvetti, jos mies ei saa tehdä mitä tykkää!

Hän tempaisee itsensä ylös, suunnistaa kirjahyllylle jääden seisomaan sen eteen. Kuori polttelee hänen mieltään. Sen nurkka pilkistää vielä millimetrin kirjojen välistä. Hän ottaa kuoren kulmasta kiinni ja vetää sen näkyville. Kuori on valkoinen eikä siinä lue mitään. Simo haistaa sitä ja työntää sen takaisin hyllyyn.

– Senkin raukkis. Hän sanoo läpsäisten itseään poskelle.

Hän läpsäisee toisenkin kerran, poskea alkaa kihelmöidä.

Simo perääntyy niin kauas hyllystä toisen huoneen puolelle, ettei voi nähdä sitä ja käy sängylle makaamaan. Huoneeseen kuuluu edelleen television pauhu, joka ei yleensä häiritse häntä. Kuitenkin tällä kertaa juontajan tyhjänpäiväinen kalkatus pureutuu hänen otsalohkoonsa niin, että ohimoita kivistää.

– Nyt tarvitaan lääkettä. Hän toteaa nousten sänkynsä viereen seisomaan.

Lääkekaappi on pesuhuoneessa, mutta jostain syystä hänen askeleensa eivät vietä sinne vaan kirjahyllylle. Simon kädet ovat hikiset, kun hän nyppää kuoren näkyville. Kuori on suljettu ilmastointiteipillä. Hän ottaa vakain käsin teipin irti kaivaen kuoresta pienen lasiampullin. Se on erinäköinen, kuin aiemmat. Hän katsoo sitä valoa vasten. Neste sen sisällä ei tunnut nesteeltä lainkaan. Se on ilmavaa, kuin höyry.

-Tämän täytyy olla hyvää kamaa!

Simo kävelee hymyillen ampulli kädessään pesuhuoneeseen. Hän riisuu lauleskellen itsensä pikkukalsareille ja kaivaa peilikaapistaan esille sekä ruiskun että neulan steriileissä pakkauksissaan. Hän poistaa paperipakkaukset välineiden ympäriltä laskien ne sitten varovasti lavuaarin posliinireunalle. Ampulli odottaa niiden vieressä, kunnes hän nostaa sen isoilla sormillaan ilmaan. Simolta jää huomaamatta, että ampullin alle on jäänyt kylmästä kuuraa lavuaarin pintaan. Hän koputtelee ilmakuplat lasisen ampullin kärkeen. Ampulli napsahtaa terävästi, kun hän katkaisee sen kaulan sormillaan. Yhtään kallista ainetta ei saa mennä hukkaan. Hän vetää liemen ruiskuun istahtaen sitten vessanpytylle. Pienen hetken tuumailtuaan hän painaa terävän neulan pulleaan reisilihakseensa työntäen sinne kaiken keltaisen nesteen. Kipu reidessä tuottaa hänelle suurta tyydytystä, koska hän tietää sen järisyttävät vaikutukset hänen lihaksiinsa.

Simo vetää verkkarit takaisin jalkaansa. Hän katsoo tyhjää ampullia. Mahtaakohan olla maineensa veroista? Hän pohtii samalla, kun heittää roskat pesuhuoneen roskakoriin. Hän ajattelee piikin kunniaksi lähteä vetäisemään oikein vuosisadan salitreenit, mutta ei pääse ovensuuta pidemmälle, kun hänestä alkaa tuntua oudolta. Pesuhuoneen lattia alkaa kallistua ja lopulta koko huone pyörii hänen silmissään niin kuin hän olisi karusellin kyydissä. Hän pitää molemmilla käsillä pesuhuoneen seinistä kiinni, mutta siitä huolimatta hän kaatuu kumeasti muksahtaen lattialaatalle. Simon silmissä pyörii edelleen, mutta hän alkaa erottaa pyörimisen keskellä tapahtumia. Hän kävelee kauniilla hiekkarannalla, jossa lapset leikkivät hiekkaleluillansa ja aikuiset ottavat aurinkoa pyyhkeidensä päällä. Kävelen läheisen saunarakennuksen taakse ja jään odottamaan kiihkeästi jotain. Pieni poika tepastelee luokseni. Hän katsoo minua viattomasti, mutta en välitä siitä. Teen hänelle jotain pahaa, sellaista, mistä pieni poika ei voi koskaan toeta. Sitten aika ja paikka vaihtuu. Sama poika on tullut veljensä kanssa luokseni. Tässä kerrassa on lopullisuuden tuntu. Saan heidät molemmat. Puran osan mustaa seittimäistä sieluani heihin ja yhdistän meidät ikuisiksi ajoiksi.  Kunnes maisema alkaa taas pyöriä. Tällä kertaa se ei hidastu, vaan jatkaa kieputustaan. Kieputuksen lomassa alkaa näkyä kasvoja. Tuttuja sekä vieraita. Linda, Tero, Esa, Minä. Omat kasvoni näyttävät rauhallisilta. Olen nukkumassa. Vai olenko kuollut? Pyöriminen pysähtyy. Metallinen ääni kuuluu pääni sisällä kovana, kuin megafonista puhuttuna. Omat kasvoni haihtuvat ja tilalle tulevat puhujan kasvot. Ne ovat oudolla tavalla vääristyneet. Kasvot ovat, kuin Salvador Dalin maalauksesta.  Silmät ovat mustat. Se ovat liian kaukana toisistaan. Nenä on tylppä ja leuka sojottaa sivulle. Hänen suunsa on kiinni.

– Sinä olet seuraava, koska tarvitsen voimaa. Valmistaudu uuteen elämään, koska olen keräilijä. Keräilen sieluja. Olen kerännyt jo monta, vaikka osa ei kestä kovin kauaa raskasta painoani.

Sitten hän raottaa suutaan. Hän avaa sitä koko ajan enemmän ja enemmän, kunnes koko pää häipyy ja tilalle jää vaan suuri tyhjiö, jossa äänikään ei etene. Se on kuin jättimäinen musta aukko. Aukosta alkaa purkautua mustaa paksua tahkeaa rihmaa, kuin paholaisen oksennusta. Se valuu hänen päällensä ja nielaisee lopulta kokonaan alas pohjattomaan pimeyteen.