He pelastivat hänet viime hetkellä. Olin niin lähellä, mutta epäonnistuin. Seison rauhallisella kadulla ja massiivinen sairaalarakennus kohoaa vaikuttavana edessäni. Se muistuttaa valitettavasti vanhasta elämästäni. Luulin, että en palaa koskaan mihinkään laitokseen. Siihen elämään en halua palata enää mistään hinnasta. En koskaan. Onneksi ei tarvitse. Tänään on vain yksi tehtävä hoidettavana. Tehtävä on yhtä helppo, kuin ottaisi keksin lapselta. Lähestyn rakennusta varmoin askelin. Voin jo haistaa sen hajun, puhdistusaineen ja ruumiin eritteiden muodostama sekoitus. Sairaala-alueella on iltaisin hiljaista, joten saan ihan rauhassa tutkia ympäristöä. Pääoven luona on hiljaista, vastaani tulee ainoastaan kiireisiä vuoronsa päättäviä hoitajia ja jokunen potilas näyttää seisoskelevan tupakalla ulko-ovella tippatelineeseensä nojaillen. He eivät kiinnitä minuun mitään huomiota, vaan saan astua liukuovista sisään viileään aulaan. Seuraan hetken käytävillä liikkuvia hoitajia ja kävelen heidän joukossaan reippaasti rappusia alakerroksiin, josta yleensä löytyvät sairaalan huoltotilat. Hoitajat kiiruhtavat käytäviä pitkin osastoillensa töihin ja huomaan, että maanalaisessa valkoiseksi rapatussa käytävässä on monta ovea.  Onneksi yhdessä lukee kissankokoisin kirjaimin: Pukuhuone/miehet. Jään käytävään tutkien reppuni sivutaskuja ikään kuin avainta etsien ja kumarrun sitomaan kengännauhojani, kun huomaan minut ohittavan mieshoitajan. Hän on ilmeisesti lähdössä kotiin työvuorostaan, koska hän on työvaatteissa ja avaa avaimellaan pukuhuoneen oven. Nousen ripeästi ylös ja tervehdin häntä livahtaen samalla avauksella sisään. Hän katsoo minua epäilevästi, mutta en välitä hänestä. Hän saa mennä menojaan. Pukuhuone on suuri ja sen kaappien väliin on helppo piiloutua. Seuraan kaappien takaa, kun mieshoitaja riisuu työvaatteensa ja vie ne pyykkipussiin. Hän vaihtaa ripeästi siviilivaatteet päälle ja katoaa ovesta ulos taakseen vilkaisematta. Menen heti hänen perässään pyykkipussille ja kaivan sieltä miehen käyttämät vaatteet. Hän on osapuilleen samankokoinen. Laitan vaatteet päälleni, katson itseäni peilistä ja poistun valkoiselle käytävälle. Päästyäni takaisin ala-aulaan, huomaan neuvontapisteellä sairaalan keskuksen puhelinnumeron liimattuna lasiin jälleen kissankokoisin numeroin.

-Kuin tilauksesta!

Näppäilen keskuksen numeron ja tiedustelen rakkaan ystäväni osastoa.

-Haloo? Ystäväni on joutunut onnettomuuteen ja haluaisin, että puhelu yhdistettäisiin hänelle. Nimi on Esa Kuusisaari. Kyllä.

Keskus kertoo auliisti, että potilas on kirurgisella osastolla viidennessä kerroksessa, huone on numero kahdeksan. Keskus sanoo sitten yhdistävänsä puhelun, mutta en jää odottamaan, vaan suljen linjan. Tämähän sujuu, kuin rasvattu. Aulan seinässä on peili. Jään sen eteen vielä hetkeksi, jolloin näen itseni sellaisena kuin olin kauan aikaa sitten. Se on kuitenkin kaikki historiaa. Uusi minä katsoo peilistä. Katson silmiini, joissa ei ole lainkaan valkuaisia. Kaunista.

Käytävät ovat autiot, kun tilaan hissin ylös. Astun sisään painaen nappia oikeaan kerrokseen. Olen niin lähellä. Keskitän kaiken energiani hänen huoneeseensa.

-Tarvitsen apuasi. Pian saan hänet. Anna kaikki voimasi käyttööni.

Minut keskeyttää hissin kaiuttimesta kuuluva miellyttävä naisääni. Hän kertoo, että olen tullut oikeaan kerrokseen. Hissin ovet aukeavat kilahtaen. Hissiaula on autio ja osastojen ovet kiinni. Astun kirurgian viitososaston lasiovesta sisään. Sairaalan haju on kerta kaikkiaan kuvottava. Muistot mielisairaalan osastosta alkavat vaikuttaa keskittymiseeni. Haluan hoitaa tämän nopeasti.  Kävelen itsevarmoin askelin kansliaan, jossa kaksi naishoitajaa istuu tietokoneen ääressä ja käy läpi potilaspapereita. Koputan napakasti ovensuuhun. Toinen heistä kääntyy ynseänä katsomaan.

-Olen naapuriosastolla sijaisena. Ystäväni Esa Kuusisaari on täällä potilaana. Voinko käydä pikaisesti tervehtimässä?

-Ilman muuta! Huone kahdeksan. Laita suojavaatteet päällesi, hän on eristyksessä. Meillä on raportti kesken, joten saat selvitä yksinäsi.

-Kiitos. Nyökkään kohteliaasti heille ja jatkan käytävälle.

Huone löytyy helposti osaston perältä. Avaan hiljaa uloimman oven ja astun eristyshuoneen eteiseen. Eteisessä on hyllyssä nippu suojavaatteita. Ajattelen ensin laittaa ne päälleni, jotta yllätys olisi vielä suurempi, mutta mitä suotta, suojavaatetus on turha. Tämä ei kestä kauaa. Sisemmässä väliovessa on ikkuna, josta näkyy sängyn pääty. Työnnän oven auki, sen pumppumekanismi pitää pienen sihahduksen. Astun huoneeseen, mutta karjaisen raivosta, koska huone on tyhjä.

-Se pirun epeli on karannut!

Nuuhkaisen ilmaa, hän on ollut täällä hetki sitten. Kosketan kädelläni veristä lattiaa. Tuoretta. Hän ei ole voinut päästä pitkälle.  Poistun hiljaiseen käytävään. Kansliassa on edelleen hoitajapalaveri menossa, joten sitä kautta hän ei ole voinut poistua. Katseeni lukkiutuu osaston perällä olevaan palo-oveen. Sen edessä on lattiassa likaisia jalanjälkiä. Hän on paennut paloportaisiin. Pujottelen sujuvasti portaita alaspäin. Hänen pelkonsa haisee niin, että koko käytävä lemuaa. Hän on minun.

Esa tuntee himmeän valon silmäluomiensa takana. Hän on hieman tokkurainen sekä mielestään vielä puuhun sidottuna hautausmaalla. Hän yrittää irrottaa itseään siteistä, kunnes joku ottaa häntä kädestä kiinni ja sanoo ystävällisellä äänellä:

-Kuulepas, älähän yritä irrottaa letkuja. Sinä tarvitset niitä vielä vähän aikaa!

Esa yrittää avata varovasti rähmäisiä silmiään. Huoneen valo on himmeä ja taustalla kuuluu tasaista raksutusta. Hän siristelee silmiään ja näkee, kuinka siniasuinen hoitaja askartelee hänen käsikanyylinsa kanssa. Hän yhdistää siihen letkun ja asettaa takanansa raksuttavaan tippalaskuriin uudet lukemat.

-Tarvitsetko kipulääkettä? Hän kysyy. – Lääkäri tulee kyllä kierrolle kohta.

Esa yrittää vastata, mutta hänen suunsa on niin kuiva, että pihahdustakaan ei kuulu. Hän pinnistää uudelleen ja saa aikaan hiljaisen, käheän äännähdyksen.

-Ei, en tarvitse. Köh.

Hoitaja lähtee huoneesta ja solmii soittokellon sängyn laitaan kiinni. Esa räpyttelee edelleen silmiään ja yrittää saada selkoa olotilastaan ja olinpaikastaan. Sen hän on jo tajunnut, että sairaalassa ollaan. Mutta kuinka ihmeessä hän on päässyt pois hautausmaalta?

Esa katsoo käsiään. Ne ovat molemmat ranteista alaspäin sidottuina. Toiseen kämmenselkään on yhdistetty tippakanyyli, jonka letku johtaa tippalaskimeen. Sen sähköinen hurina on kuin rauhoittavaa musiikkia. Esa nostaa päätään tyynystä. Hän kurkistaa sängyn laidan yli oikealle puolelle, mistä hän näkee virtsapussin letkuineen. Sängyn vasemmalla puolella on toinen letku, mistä tulee pussiin punaista nestettä. Pussissa on eräänlainen haitari, joka ilmeisesti imee hänestä jotakin ulospäin. Hän ei halua edes tietää, missä toinen pää sijaitsee. Molemmat jalat on tuettu tyynyillä kohoasentoon. Niitäkin ympäröivät paksut siteet. Esa ei jaksa ponnistella enempää, vaan pudottaa päänsä takaisin pehmeään tyynyyn vaipuen outoihin ja ahdistaviin uniin.

Hän havahtuu hereille, kun ovi kolahtaa. Huone täyttyy hetkessä sini- ja valkoasuisesta hoitohenkilökunnasta, kun sisään saapuu koko delegaatio. Esaa pyörryttää, kun hän katselee silmäluomiensa raosta. Hän sulkee silmänsä ja yrittää kuunnella tarkkaavaisesti.

-Tämä potilas Esa Kuusisaari tuli viime yönä ensiavusta. Hän oli joutunut pahoinpitelyn uhriksi. Kädet oli sidottu nippusiteillä yhteen. Nuo ranteiden sekä jalkojen sidokset voisi avata tänään ja puhdistaa haavat. Lisäksi häneen oli jostain syystä pesiytynyt pulleita raatokärpästen toukkia yhdyskunnallinen. Ne eivät yleensä syö elävää lihaa, mutta tämä oli ilmeisesti poikkeus. Jaloista ja käsistä saatiin kaikki pois ihan nyppimällä ja pienien viiltojen kautta, mutta osa oli ehtinyt jo pidemmälle elimistön sisään. Niiden takia meidän piti avata vatsanpeitteet ja puhdistaa oikein kunnolla. En ole koskaan nähnyt kenenkään sisällä yhtä suurta kuhinaa. Outo juttu oli se, että madot ikään kuin kuivahtivat tomuksi heti irrotuksen jälkeen. Enpä ole aikaisemmin muista nähnyt.

Takarivistä kuuluu kolahdus, kun joku hoitohenkilökunnasta ilmeisesti pyörtyy kuunneltuaan tämän kirurgin selostuksen.

-Kipuepiduraali voisi vielä olla tämän päivän. Dreenin saa ottaa pois ja siteet voi myös vaihtaa. Kirurgi sanelee hoitajalle, joka kirjoittaa kaiken ylös hoitosuunnitelmaan. – Tänään ei saa vielä nousta sängystä, aloitetaan verenohennukseen hepariini.

Delegaatio poistuu huoneesta yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin jättäen Esan huoneeseensa edelleen kääreisiin ja letkuihin sidottuna. He puhuivat niin kuin häntä ei olisi ihmisenä olemassakaan Esa nostaa kätensä ilmaan ja tunnustelee kevyesti vatsaansa. Paidan alla tuntuu vatsan sidetaitokset, se aristaa hieman. Hän yrittää liikuttaa jalkojansa, mutta ne tuntuvat yhtä raskailta, kuin niihin olisi sidottu lyijypainot.

Ovi aukeaa taas. Sisään tulee taas siniasuinen hoitaja.

-Hyvä, kun olet hereillä! Tehdään vähän hoitotoimia. Hän sanoo pirteästi alkaen nostella peittoa pois siteiden päältä.

Esalla on päällään valkoinen avomallin paita, joka on niskasta rusetilla. Hän nolostuu hieman, koska hän huomaa, että häneltä puuttuvat kokonaan alushousut. Esa yrittää kiskoa paitaa alaspäin samalla, kun hoitaja vetää sitä ylöspäin.

-Nyt otetaan haavadreeni pois. Hän ilmoittaa alkaen jollain terällä irrottaa ommelta, joka kiinnittää dreenin iholle. – Nyt vähän nippaa. Hän sanoo ja nykäisee letkun irti.

-Auts! Miksi hoitajat tekevät kaikkea aina vaan vähän? Nostetaan vähän peittoa, pestään vähän, tänmä vähän nipistää. Huijausta! Luulin, että se on vain parisenttinen, mutta sehän olikin melkein puolimetrinen letku! Esa parahtaa nähtyään mitä hänen sisältään vedetään.

Hoitaja rauhoittelee häntä ja lupaa, että ei kisko enää muita letkuja irti tänään. Hän alkaa varovasti purkaa jalkojen sidoksia. Niiden alta paljastuu kummallisia onkaloita ja kraatereita. Näyttää todellakin siltä, että niitä on syönyt kokonainen toukka-armeija. Esa sulkee taas silmänsä ja antautuu kiltisti hoidettavaksi, kun ei muuta voi. Siteenvaihtojen jälkeen hän on niin väsyksissä, että nukahtaa ennen kuin hoitaja on saanut viimeiset haavat pakettiin.

Illalla oveen koputetaan varovaisesti. Esa havahtuu ääneen ja yrittää kääntää itseään hieman sillä seurauksella, että vatsan leikkaushaavaa vihlaisee ikävästi. Hän irvistää tuskasta samalla, kun Virpin pää pilkistää oviaukosta.

– Moi! Tulenko huonoon aikaan? Hän kysyy.

-Et ollenkaan. Esa sanoo ja tarkastaa, että peitto piilottaa hänen jalkojensa siteet.

Virpi istuu hänen sänkynsä viereen penkille. Hän silittää Esan hiuksia.

-Olin varma, että et selviä. Virpi sanoo ja pyyhkäisee pisaran silmäkulmastaan. – Pelästyin niin paljon. Hän nyyhkäisee ja katsoo ikkunasta.

Esa ottaa hänen kädestään kiinni. – Kiitos, kun tulit. Olet ollut minulle rakas koko ajan.

Virpi kumartuu lähemmäs ja suutelee häntä. Esan hengitys tuoksahtaa vielä anestesia-aineille, mutta hän ei välitä siitä. Millään muulla ei ole väliä, kuin sillä, että he ovat tässä ja nyt.

-Niin sinäkin minulle. Hän sanoo ja suutelee uudelleen.

Virpi istuu hänen luonaan pitkään. Hoitaja käy ilmoittamassa, että yövuorolaiset tulevat kohta töihin. Hän pyytää Virpiä poistumaan, että potilas saa levätä. Virpi nousee ja antaa vielä yhden suukon ennen kuin katoaa ovesta sairaalan kalseille käytäville.

Lopulta hoitaja lähtee huoneesta ja Esa jää yksin. Hän hymyilee kivuista huolimatta laittaessaan silmänsä kiinni.