Linda Ahonen on seurustellut Nestorin kanssa muutaman viikon ja hän on töissä Ruokataivaan kassalla. Hän on liikkunut samassa porukassa Esan ja Nestorin kanssa jo nuoresta, joten hän luottaa Esaan täysin. Nestoriin ei ole vielä täyttä luottoa saavutettu, koska mies käytännössä asuu tietokoneellaan ja Linda ei ole lainkaan varma hänen bisneksistään sillä saralla. Tähän seurusteluun on vain jotenkin ajauduttu. Työpäivänsä jälkeen hän rientää nopeasti kotiin laittamaan ruokaa ja huolehtimaan kissastaan. Tänään on töissä ollut rauhallinen päivä, joten hän on vielä toistaiseksi melko hyvällä tuulella avatessaan kotioven. Harmaaraidallinen maatiaiskissa kiirehtii häntä vastaan puskien päällään hänen sääriään.

-No mitä pikku misuli! Hän lepertelee kissalleen. – Ottaisitkos ruokaa?

-Mau! Kissa naukaisee.

Linda on tuntenut epämääräistä oloa sisällään jo jonkin aikaa. Olo tekee hänet

levottomaksi etenkin öisin, jolloin häntä on alkanut ahdistaa. Ahdistusta ei juurikaan paranna se tosiasia, että hän on alkanut kuulla ääniä. Ääniä, jotka ovat joko jostain toisesta ulottuvuudesta tai sitten hän on yksinkertaisesti sekomassa.

Linda kaivaa ruokakassistaan kissanruokaa, jonka kippaa pienelle lasilautaselle. Kissa tulee tyytyväisenä syömään ateriaansa. Lindalla katsoo kissan ruokaa nälkäisenä. Niinpä hän tekee voileivän ja istuu pöytään lukemaan päivän lehteä.

-Kiitos. Kuuluu lattianrajasta.

-Ole hyvä. Linda vastaa keskittyen lehtiartikkeliin, joka käsittelee rantaan ajautuneita valaita. – Mitä? Hän tiputtaa leivän voipuoli alaspäin lehden päälle Oliko se Hippu? Hän ihmettelee kääntyen katsomaan lemmikkiänsä.

Kissa istuu lattialla tyytyväisenä nuoleskellen tassujansa.

-Olen varmaan tulossa hulluksi. Eiväthän kissat puhu. Hän hymähtää asialle syventyen uudelleen lehteen.

-Sinä tulet hulluksi. Kuuluu lattian rajasta uudelleen.

Tällä kertaa Linda pomppaa ylös penkistä peruuttaen keittiön takanurkkaan. – Olen todellakin tulossa hulluksi.

Kissa tassuttelee hänen luokseen ja maukaisee. Linda polvistuu kissan viereen silittäen sen pehmeää turkkia.

-Voi kultapieni. En minä sinua pelkää. Pelkään vain, että sekoan. Hän nyyhkäisee.

Kissa katsoo häntä viisailla silmillään ja hyppää sitten tuolin kautta pöydälle katselemaan ikkunasta. Lindalle ei maistu enää voileipä. Häntä sitä paitsi väsyttää kovasti, vaikka on vasta iltapäivä. Hän heittää leivän roskiin samalla, kun kävelee makuuhuoneeseensa. Siellä hän heittäytyy selälleen päiväpeiton päälle ajatellen ottavansa pienet iltapäivänokoset. Nokoset kuitenkin venähtävät vähän turhan pitkiksi. Linda havahtuu vasta illalla, kun hän kuulee etäisesti ovenkahvan kääntyvän. Hän aukaisee silmänsä salamannopeasti apposen auki ja huomaa tuijottavansa Hippu-kissansa vihreitä viirusilmiä. Hän sujauttaa jalkansa vaaleanpunaisiin pörrötohveleihinsa ja käy tarkistamassa, että oven varmuusketju on edelleen kiinni.

Nestori on tullut hakemaan Lindaa mukaansa ruokaostoksille. Hän soittaa Lindan ovikelloa, mutta kukaan ei tule avaamaan. Hän soittaa sinnikkäästi kelloa monta kertaa, mutta ei saa edelleenkään vastausta. Lopuksi hän yrittää kurkistaa vielä postiluukustakin, mutta väliovi on kiinni eikä hän näe asuntoon sisään. Nestori menee ulos yrittäen katsoa ikkunasta, mutta kaikkien ikkunoiden eteen on vedetty tummat verhot. Asunto on onneksi ensimmäisessä kerroksessa, joten parvekkeelle on helppo päästä. Nestori kiipeää kankeasti parvekkeelle ja kierähtää tömähtäen sen sisäpuolelle. Hän on notkea, kuin sahapukki, koska hänen liikunnallisuutensa rajoittuu tietokonelaukun kantamiseen paikasta toiseen. Nestori huomaa parvekkeen oven olevan auki. Hän avaa sen varovasti ja astuu sisään, jos vaikka Linda on nukkumassa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan sisällä häntä kohtaa yllättävä näky. Linda on käpertynyt pieneksi mytyksi nojatuolinsa taakse. Hän heijaa itseään ja pitää pientä ininää.

-Mikä hätänä? Nestori rientää huolestuneena hänen luokseen.

Linda ei vastaa, mutta hän lopettaa heijaamisen.

-Kerrohan kulta? Nestori sanoo ja yrittää saada Lindan pystyyn.

-Olen varmaan tulossa hulluksi. Näen näkyjä ja kuulen harhoja. Hän vaikertaa katsoen Nestoria epätoivoisena.

-Kuule, jos olisit tulossa hulluksi, niin et varmaan tietäisi sitä itse noin tarkasti. Rauhoituhan. Laita vaatteet päällesi, niin lähdetään kauppaan.

Linda kertoo valvoneensa monena yönä. Hän on kuullut kaikenlaisia harhoja jo monta viikkoa.  Nestori toteaa niiden olevan vain painajaisia sekä tulosta liian vilkkaasta mielikuvituksesta ja tämän selityksen Linda haluaakin uskoa kaikesta huolimatta. Hän harjaa tukkansa sekä huuhtelee kasvonsa kylmällä vedellä ja on sen jälkeen valmis lähtemään ihmisten ilmoille.

Linda ja Nestori saapuvat lähikauppaan. He valitsevat ostoskoriin grillimakkaraa, sinappia ja kertakäyttöastioita. Kaupassa on hiljaista. Kassa laskuttaa ostokset tympääntynyt ilme kasvoillaan. Nestori pakkaa ne kassiin samalla, kun Linda höylää pankkikorttia. He kiittävät kassaa hyvästä palvelusta saaden vastineeksi tympeän mulkaisun ja marssivat parkkipaikalle. Heidän pakettiautonsa on parkkeerattu kauimmaiseen nurkkaan. Ostoskassit kädessään he pujottelevat parkkipaikan halki autolleen.

-Olisiko pitänyt ottaa jotain juomia? Linda kysyy.

-Olis kyllä pitänyt. Nestori vastaa ja laittaa ostokset takakonttiin. – Haen vielä muutaman oluen ja siideriä.

Linda jää autoon odottamaan. Se on kuumennut auringossa saunaksi ja hän ruuvaa ikkunan auki. Radiosta kuuluu kevyttä iskelmää, kunnes tasatunnin uutisen keskeyttävät musiikin. Uutistenlukija kertoo ensin pääuutisen, joka on heidän kaupungissaan tapahtunut paloittelusurma. Linda kääntää radiota kovemmalle. Hän kuuntelee ihmeissään tätä karmeaa uutista samalla, kun Nestori palaa autoon

-Otin naisväelle muutaman siiderin.. Hän aloittaa, mutta Linda keskeyttää hänet.

-Ssh! Hiljaa! Hän kivahtaa ja kääntää vielä pykälän kovemmalle. – Esan taloyhtiössä on tapahtunut murha! Hän kertoo sammuttaen radion.

Nestori naurahtaa, koska ei usko heti juttua todeksi.

-Onkohan se nyt varmasti Esan talossa. Siinä on paljon muitakin taloja. Hän sanoo käynnistäen auton.

Lindan hermostunut puheensorina hukkuu auton moottorin hyrinään, kun Nestori painaa lisää kaasua. Hän ei halua kuunnella Lindan höpinää. Kaikenlaista outoa on sattunut viimeaikoina. Niin hänelle, kuin Lindallekin. Tämä murha liippaa jo aivan liian läheltä.

-Ehkä meidän ei pitäis lähteä Esan mukaan. Linda lopulta ilmoittaa jääden odottamaan Nestorin reaktiota.

-Tässä ei ole nyt muuta vaihtoehtoa, kun mennä. Me luvattiin jo. Sitä paitsi, mitä pahaa voisi tapahtua. Se on vain geokätkö eikä me olla siellä kahdestaan.

Hän hiljentää vauhtiaan ja kääntää auton kotipihaansa. Peruutettuaan autopaikalle, hän jää istumaan paikoilleen ottaen Lindaa kädestä kiinni.

-Mitä pahaa voisi tapahtua? Kerro? Hän kysyy ja vetää Lindan lähelleen. Heidän nenänsä koskevat toisiaan, kun Nestori kysyy vielä kerran. – Mitä meille voisi käydä? Sitten hän siirtää Lindan hiukset pois hänen kasvoiltaan ja suutelee häntä hellästi.

-Ei kai mikään. Olin vähän pois tolaltani sen Hipun takia.  Linda sanoo huokaisten ja vastaa suudelmaan.

-Huomenna me lähdetään sitten. Sitä tulee tosi kivaa! Eikö?

-Niin kai sitten. Linda vastaa hymyillen vaisusti.

He kantavat ostokset kotiin sekä alkavat pakata reppuja retkeä varten.

Virpi kävelee kiivaasti kotia kohti ja alkaa rauhoittua sitä enemmän mitä lähemmäs asuntoaan hän saapuu. Hänen ei olisi pitänyt kertoa Esalle siitä kahvasta. Olisi pitänyt arvata, että kukaan mies ei usko tuollaiseen hölynpölyyn. Hän on sitä paitsi itsekin sen tyyppinen ihminen, että ei usko mihinkään yliluonnolliseen. Virpi miettii kävellessään lehmusten reunustamaa katua, kunnes hänen ajatuksensa keskeyttää taskusta kantautuva Vivaldin vuodenajat. Se on ainoa kappale, joka onnistuu aina rauhoittamaan hänen hermonsa täydellisesti.

-Hän vastaa seesteisesti Riston puheluun.

-Miten niin ruumista ei löydy? Hän pysähtyy niille sijoilleen painaen puhelinta tiukemmin korvalleen. – Hyvä on. Tulen heti sinne.

Epäusko valtaa hänet täydellisesti. Nyt eivät taida mitkään Vivaldit saada hänen mieltään enää tasaantumaan. Avaimet ja kännykät hukkuvat, mutta eivät ruumiit. Eiväthän? Hän tuntee verensä valahtavan päästä jalkoihin ja häntä alkaa lievästi pyörryttää. Virpi kiiruhtaa työmaalleen, jossa häntä vastassa on joukko kiukkuisia tutkijoita.

He olivat menneet koko arsenaalillaan tutkimaan rikospaikkaa, mutta saavuttuaan paikalle he löysivät vain tyhjän asunnon. WC oli kiillotettu perusteellisesti ja ruumiista ei näkynyt ihokarvaakaan missään.

-Jos se on viety jo patologille? Virpi tiedustelee alkaen etsiä numeroa kännykästään.

-Turha vaiva. Ei ole siellä. Se oli ensimmäinen paikka, mistä me etsittiin. Risto sanoo ja pyörittelee päätään. – Ruumisauto tulipaikalle myöhemmin, joten sekään ei voinut viedä ruumista väärään paikkaan.

-Nyt meillä ei ole muuta johtolankaa, kuin se päiväkirja.  Meidän pitää mennä heti kyselemään naapureilta, onko joku nähnyt jotain epäilyttävää.  Virpi sanoo lähtien päättäväisesti takaisin asunnolle.

Risto tarjoutuu viemään hänet rikospaikalle kotimatkallansa ja Virpi toivoo syvästi mielessään, että ei törmäisi Esaan. He saapuvat perille ja Risto jättää Virpin kerrostalon eteen lähtien sitten viettämään hyvin ansaittua vapaailtaa.

-Kyllä nyt on yhden olusen paikka. Älä sinäkään nyt täällä mahdottoman myöhään viivy. Tässä on varmaan sattunut joku väärinkäsitys, eihän ruumiit mihinkään vaeltele! Hän vitsailee jättäessään Virpin noustessa pois kyydistä.

Tienoo on onneksi hiljainen ja Virpi ehtii jo luulla helpottuneena, että saa tehdä työnsä rauhassa. Hän astuu rappukäytävään, mutta kuulee ovea avatessaan takaansa tutun äänen. Virpi huokaisee syvään.

-Hei, odota vähän! Esa huutaa kadun toiselta puolelta rynnäten puolijuoksua hänen luokseen.

-Voi ei. Virpi huokaisee jälleen ja pysähtyy. Hän tuntee Esan käden olkapäällään.

-Hei, uskon kyllä sen mitä sanoit. Kerroitko nyt varmasti kaiken? Esa kysyy ja kääntää Virpin kasvot lähelle omiaan.

-En voi kertoa kaikkea. Työasioita. Virpi vastaa pujottautuen hänen otteestaan portaikkoon.

Esa seuraa hänen perässään portaita ylös, kunnes he tulevat rikospaikan ovelle.

-Tänne et voi tulla. Sinun on odotettava ulkopuolella. Virpi avaa oven ja livahtaa sen raosta asuntoon.

Ovi naksahtaa hiljaa, hän nojaa suljettuun oveen laittaen silmänsä kiinni. Asunnossa on hiljaista ja WC:n ovi on raollaan. Hän tuntee nenässään kloorin hajun pistävänä. Virpi ottaa ohuet kumihanskat taskustaan ja tutkii asunnon läpi vielä kertaalleen.

Esa jää seisomaan suljetun oven taakse. Hän istuu portaikkoon kylmälle rappuselle ja aikoo odotella niin kauan, että neiti suvaitsee keskustella asioista jälleen hänen kanssaan. Odotellessaan hän miettii tulevaa geokätköretkeä ja soittaa Terolle kyselläkseen samalla hänen vointiaan.

-Esa tässä. Varmistan vielä tässä, että oletko nyt varmasti tulossa meidän mukaamme? Meitä lähtee vanha jengi, siis Virpi, Linda, Simo, Nestori ja minä.

Hän odottaa tovin ja hiljaisuudesta päätellen luulee jo Teron katkaisseen linjan. Hän katsoo puhelimensa näyttöä, mutta linja on auki edelleen.

-Haloo! Kuuluuko! Esa huhuilee ja saa yllättäen myöntävän vastauksen.

-Varmaan voisinkin lähteä. Tero vastaa kuulostaen hivenen hengästyneeltä.

-Ihan huippua! Tule meille iltapäivällä lauantaina, niin lähdetään sitten.

Esa ilahtuu Teron myötämielisestä vastuksesta ja nousee ripeästi ylös. Tero kuulosti puhelimessa ihan normaalilta, joten Esa ei huolehdi hänestä sen enempää. Hän harppoo kaksi porrasta kerrallaan omaan kerrokseensa niin vauhdikkaasti, että kompastuu yllättävään esteeseen, joka on ilmaantunut hänen ulko-ovensa eteen. Esa kompastuu siihen mäjähtäen kivilaatalle ja hänen polvensa vääntyy samassa rytäkässä rusahtaen kivuliaasti. Hetken kiroiltuaan hän könyää ylös ja taivuttelee jäseniään todetakseen, että mitään ei ole kuitenkaan murtunut. Pikaisen analyysin jälkeen hän katsoo estettään.

Esteeksi osoittautuu iso, ruskea, nahkainen matkalaukku.

-Kuka idiootti jättää laukkunsa aivan kulkuväylälle?!

Esa kumartuu katsomaan, että löytyisikö siitä lainkaan osoitetietoja. Hän ottaa laukun kahvasta kiinni ja yrittää nostaa sitä pystyasentoon. Laukku painaa niin, kuin se olisi lastattu kukkuroilleen kiviä. Aikansa ähkittyään hän saa laukun pystyyn ja huomaa siitä roikkuvan osoitelapun. Lapun kääntöpuolella on kulunut Finnairin logo ja osoitetiedot on kirjoitettu hyvin epäselvällä käsialalla. Esa yrittää lukea lappusta silmät sirrillään, kunnes pikkuhiljaa hänelle alkaa valjeta, että lappuun on kirjoitettu määränpään kohdalle hänen oma nimensä ja osoitteensa.

-Kuka kumma lähettää minulle matkalaukun? Hän ihmettelee ääneen. – Linda ja Nestori ovat varmaan käyneet tuomassa tavaraa retkeä varten. Niin sen täytyy olla. Hän ihmettelee avaten ovensa.

Matkalaukussa on pienet huonosti pyörivät pyörät allaan, joten se täytyy käytännössä raahata lattiaa pitkin sisälle. Vääntynyttä polvea alkaa jomotella, kun hän rehkii laukun kanssa otsa hiessä. Saatuaan sen onnistuneesti eteiseensä, hän jättää asian sikseen, poimii maasta päivän postit, menee keittiöön ja laittaa kahvin tippumaan. Istuessaan pöydässä, hän selailee hajamielisesti mainoksia läpi ja vilkuilee sivusilmällä matkalaukkua, kunnes marssii sitten takaisin eteiseen ja raapii hermostuneesti otsaansa.

-Kyllä kai sinne voi katsoa, onhan siinä minun nimeni. Hän puuskahtaa ja kyykistyy laukun viereen. – Tuskin Nestori ja Linda siitä pahastuvat.

Laukun neljä lukkoa avautuvat vaimeasti napsahtaen. Viimeinen lukko on niin vanha ja jäykkä, että Esa ei tahdo saada sitä auki. Hän vääntää sitä hikisin kourin ja kaikin voimin, kunnes lopulta lukko väsyy ja napsahtaa poikki. Hän pitää pienen hengähdystauon ja oikaisee selkäänsä, mutta samalla ovikello soi. Esa linkuttaa ovelle ja kurkista ovisilmästä. Oven takana seisoo Virpi. Esa avaa oven raolleen.

-Esa sanoo ovenraosta.

-No, en voinut päästää sinua asuntoon. Se saattaa olla murhapaikka. Virpi paljastaa ja katsoo anteeksipyytävällä ilmeellä Esaa. –Saanko tulla sisään?  Hän kysyy astuen eteiseen vastausta odottamatta. – Oletko lähdössä matkalle?

-No, en oikeastaan. Linda ja Esa toivat ilmeisesti tavaroita sille retkelle ja olin tässä juurikin tarkistamassa, että mitä ju-ma-lat-to-man painavaa he aikovat raahata mukanansa. Saavat kyllä ihan itse kantaa tämän perille. Esa vastaa ja tönäisee laukkua jalallaan. – Avasin äsken lukot ja kaiken lisäksi yksi niistä hajosi. Juodaankos kahvit? Hän kysyy siirtyen keittiöön.

Hän kaataa molemmille puolikkaat kupilliset kahvia ja alkaa kertoilla viikonlopun retkisuunnitelmista. Hän näyttää kätköön liittyviä tehtäviä ja innostuu aiheesta niin, että lopulta Virpi katsoo kelloa ja toteaa joutuvansa lähtemään. Esa juo kylmettyneen kahvinsa kupista tyhjäksi ja kävelee Virpin perässä eteiseen.

Laukku on ikävästi keskellä käytävää ja Esa toivoo jotain hyvää tekosyytä, että Virpi jäisi vielä vähäksi aikaa.

-Siirretäänkö yhdessä tämä laukku sivuun? Se oli aika pirun painava! Esa tokaisee. – Sitä paitsi minulla on polvi sökönä.

Virpi nyökkää hänelle ja kumartuu ottamaan laukun päädystä kiinni. Esa tarttuu kiinni toisesta reunasta ja sitten hän laskee kolmeen.

-Yksi, kaksi, kolme ja HEP!

Samalla hetkellä kun laukku nousee ilmaan, sen sisältö leviää kokonaisuudessaan eteisen lattialle.

Molempien ote herpaantuu laukun reunoista samalla, kun matolle leviää kasa siististi leikkaantuneita ruumiinosia. Esan illallinen alkaa välittömästi kolkutella vatsalaukun portteja ja hän ryntää vessaan käsi suunsa päällä. Virpi tyytyy vain nieleskelemään, koska itsepä on ammattinsa valinnut. Hän kaivaa puhelimen taskustaan ja soittaa Ristolle, joka on arvatenkin istahtanut TV-tuoliinsa viettämään rentouttavaa vapaailtaa.

-Minä tässä, Virpi, meillä taitaa olla murha selvitettävänä. Hän sanoo ja kuuntelee Esan yökkimistä vessassa. – Tiedät kyllä osoitteen.

Esa astuu eteiseen. Hänen kasvonsa vihertävät hiukan, kun hän katsoo Virpiä ja availee suutaan. Lopulta hän saa kakistettua sanoja kurkustaan:

-Minä en ole tehnyt tuota! Uskotko sen? En varmasti!

Virpi taputtaa häntä olkapäähän ja saattaa käytävään haukkaamaan raitista ilmaa. He istuvat rappusissa vierekkäin siihen asti, kunnes Virpin työpari Risto saapuu paikalle. Riston perässä astelee vielä ryhmä teknisiä tutkijoita laukkujensa kanssa. He ovat tyytyväisiä ruumiin löytymisestä ja ryhtyvät heti toimeen ottaen laukusta löytyneistä ruumiinosista näytteitä sekä valokuvia. Samaan aikaan Risto haastattelee Virpiä ja Esaa.

-Kerrotko ihan tarkasti, kuinka laukku on päätynyt asuntoosi? Risto kysyy Esalta ottaen esiin pienen nauhurin.

-Olin syömässä ravintolassa. Meillä oli siis vähän niin kuin treffit Virpin kanssa. Tulin kotiin ja kompastuin tuohon matkalaukkuun. Hän nyökkää päällään ovelle.

-Oliko matkalaukku siis jo asunnossa sisällä? Risto tarkentaa.

-No ei todellakaan. Se oli porrastasanteella, mutta siinä oli minun nimeni ja osoitteeni. Luulin, että se on ystäväni laukku. Olemme lähdössä pienelle matkalle.  Ajattelin, että hän on tuonut sen jo valmiiksi meille. Raahasin laukun sisään. Sitten tuli Virpi käymään. Hän oli siis lähtenyt aiemmin ravintolasta pois. Nostimme laukkua yhdessä, kunnes se hajosi ja… si…sisältö tipahti lattialle. Esa nielaisee, kun kuvotuksen aalto vyöryy hänen lävitsensä..

-Virpi?  Risto katsoo häntä kysyvästi.

-Tuo pitää kaikki paikkansa. Esa oli kanssani syömässä. Menin sitten vielä tutkimaan asuntoa ja ajattelin samalla käydä Esan luona. Virpi sanoo rauhallisesti ja vilkaisee Esaa, jonka kasvojen väri ei ole ihan vielä palautunut ennalleen.

-Olemme viisaampia sitten, kun ruumiinosat on tutkittu. Voimme olettaa siis, että tuo on etsimämme ruumis. Älä poistu nyt mihinkään ulkomaille ennen kuin kaikki tutkimukset ovat valmistuneet. Risto sanoo Esalle silmää iskien ja naksauttaa nauhoituksen pois päältä.