Kellon viisarit ovat jo ohittaneet puoliyön, kun Virpi istuu edelleen konttorissaan. Hän on selailut kyllästymiseen asti vanhoja lehtiartikkeleita omasta arkistostaan ja onkin löytänyt muutaman erittäin kiinnostavan.  Yhdessä on uutisointia juuri tuosta potilaasta, joka pakeni mielisairaalasta. Hän oli kolkannut hoitajan ja pukenut hänelle omat vaatteensa ja kasvosuojuksensa. Sitten hän oli muina miehinä poistunut huoneesta hoitajan vaatteissa ja lähtenyt yksinkertaisesti vain ovista pihalle. Hoitajaraukka taas oli joutunut melkein vuorokaudeksi potilaan rooliin. Häntä oli luultu rimpuilevaksi, raivopäiseksi potilaaksi, jota pitää lääkitä maksimiannoksilla. Vasta, kun lääkitys oli haihtunut ja potilas vironnut, oli selvinnyt asian todellinen laita. Sitten ei ollut enää mitään tehtävissä. Potilas oli kadonnut, kuin pieru Saharaan.

-Kyllä hullut ovat kamalia. Hän toteaa jatkaen oman sähköpostinsa selailua.

Sähköpostiin tulee harvakseltaan yhteydenottopyyntöjä poliisille. – Olisikohan lähiaikoina otettu vastaan ilmoituksia poikkeavasti käyttäytyvistä ihmisistä?

-Katsotaanpas…Irtokoiria…joku laitapuolen kulkija on löydetty virumasta pusikosta… perheriita… Ei mitään, mikä minua kiinnostaisi, ei edes kadonneeksi ilmoitettuja henkilöitä. Hän tuhahtaa ja venyttelee puutuneita jäseniään. Taitaa olla niin, että jännitystä ei ole luvassa tähän pitäjään seuraavaankaan kolmeenkymmeneen vuoteen.

Virpi haroo hiuksiaan ja venyttelee. Ilta on venähtänyt aivan liian pitkäksi, eikä hän voi edes soittaa Esalle tähän vuorokaudenaikaan. Hän ottaa kännykän sanelukoneen käyttöön ja alkaa puhua muistiinpanojaan sille.

-Sitä Teroa voisi vähän haastatella jossain vaiheessa. Hän voisi muistaa jotain tarkemmin siitä sormitapauksesta. Kuka muu tuollaista voisi keksiä, kuin joku umpihullu? Siis jos joku mielenvikainen tekee täällä tuollaisia kätköjä, hänet pitää toimittaa heti hoitoon. Hän on hetken hiljaa ja jatkaa. – On ties vaikka tappanut jonkun.

Ne sanat sanottuaan hän katkaisee nauhoituksen. Olisiko se mahdollista? Ehkäpä?

Virpi kerää tavaransa juoksureppuun. Hän heittää sen selkäänsä, laittaa oven lukkoon ja lähtee hölkäten kadulle. Sade on vaimentunut pieneksi ripotteluksi ja hän haistelee juostessaan öistä kosteaa ilmaa ja tuntee sieraimissaan vahvana asfaltille joutuneiden kastematojen imelän hajun.

Kotiin päästyään hän heittää hikiset vaatteet pyykkikoppaan ja on juuri menossa suihkuun, kun hän kuulee ovenkahvan kääntyvän. Se kääntyy vain yhden kerran.  Alas ja takaisin ylös.

Sitten on hiirenhiljaista. Virpi kohauttaa olkiaan, ottaa pyyhkeen kaapista ja menee pesuhuoneeseensa. Kahva kääntyy toisen kerran.

Ensin alas ja sitten ylös.

Pieni tauko.

Jälleen alas ja ylös, alas ja ylös

Alasjaylös, alasylös, alasylösalasylösalasylösalasylösalasylös.

Kahva pitää jo niin kovaa meteliä, että Virpi kuulee sen jopa pesuhuoneeseen suihkun läpi.

-Kuka kumma siellä nyt räppää! Hän huutaa suihkun alta huuhdellessaan hoitoainetta pois tukastaan.

Hän kuivaa itsensä kietoen vaaleanpunaisen pyyhkeen hiuksensa ympärille.

-Odota nyt vähän! Hän huutaa.

Ylösalas, ylösalas, ylösalas, ylösalas,ylösalas.

Virpi menee ovelle kurkistaen ovisilmästä, kuka ovea mahtaa rämpyttää?  Käytävä on kuitenkin tyhjä. Ei ristin sielua. Ovi pitää meteliä edelleen ja kahvan tahti kiihtyy kiihtymistään. Virpi peruuttaa ovelta, kun hän aistii kylmän henkäyksen sen takaa. Hän kompastuu sohvapöytään, mutta onnistuu pääsemään sen ohi makuuhuoneen puolelle. Hän vetää oven kiinni ja lukitsee sen, mutta voi kuulla kahvan edelleen.

Alasylös, alasylös, alasylös, kuuluu nyt vain hieman vaimeampana. Hän avaa tärisevin käsin yöpöydän ylälaatikon, kaivaa sekä korvatulpat että virka-aseensa esille. Tulpat hän tunkee ne korvakäytäviinsä niin syvälle kuin vain ilkeää. Ääni kuuluu niiden läpi edelleen vaimeana, kun hän käpertyy kokonaan peiton alle turvaan.

-Jos soittaisin poliisille, niin mitä sanoisin? Tulisitteko tänne äkkiä, ovenkahvaa heiluttaa joku näkymätön tyyppi. Ai niin, olen itse poliisi. Nehän pitäisivät minua aivan hulluna. – Ei siellä ketään ole poliisineiti hyvä, mene vain takaisin peiton alle. Se on vain pahaa unta.

Virpi makaa hiljaa pimeässä peiton alla. Hän katsoo kelloa peittonsa raosta.  Ovi on jatkanut jo kaksikymmentä minuuttia, kunnes se saa tarpeekseen ja lopettaa. Yhtä nopeasti, kuin on aloittanutkin. Täysi hiljaisuus laskeutuu hänen ylleen. Virpi nostaa peiton päältään ja irrottaa tulpat korvistaan.

-Se on mennyt, mikä lie olikin.

Hän laittaa silmät kiinni ja yrittää rentoutua, vaikka pienikin risahdus saa hänet säpsähtämään. Loppuyöstä tulee kuitenkin hänen peloistaan huolimatta täysin rauhallinen ja hän herääkin yllättäen aamuauringon tulviessa ikkunasta sisään hänen makuuhuoneeseensa. Virpi venyttelee ja riisuu yöpaitansa. Työvaatteet ovat siistissä pinossa sängyn vieressä, josta hän pukee ne päälleen.

Hän keittää aamukahvit ja tekee pari voileipää. Yön tapahtumat hän on laittanut ylirasituksen piikkiin. Hän ei ole koskaan uskonut, eikä tule uskomaankaan mihinkään yliluonnolliseen.

-Väsyneenä voi nähdä ja kuulla kaikenlaista olematonta. Hän ajattelee ääneen ja lähtee töihin.

Esa on pyytänyt Lindan ja Nestorin läheiselle huoltoasemalle. Hän käy odotellessaan hakemassa tiskiltä kahvin sekä pullan ja kantaa ne kiikkerällä tarjottimella pieneen pöytään ikkunan eteen. Ikkunoiden eteen kurvaa valkoinen Transporter. Nestori ja hänen nykyinen tyttöystävänsä Linda hyppäävät autosta. He näkevät Esan heti ovelta ja huikkaavat tervehdyksen. Nestori kantaa hermostuneen näköisenä tietokonelaukkuaan, ja kaivaa sen heti esille laskettuaan laukun pöydän kulmalle. Hän alkaa kirjoittaa muistiinpanoja sitä mukaan, kun Esa kertoo tarinansa heille. Molemmat lupaavat Esan helpotukseksi lähteä matkaan ja Nestori lupautuu vielä autollaan kuskiksi. Sinne sopii koko porukka kyytiin.

Nestori ja Linda kuuntelevat jännittyneinä Esan selostuksen.

-Tuo kuulostaa aika jännittävältä, mutta silti ihan hauskalta. En oikein kyllä usko tarinaa irtosormesta ja Naruttajasta. Lähdetäänkö me kuitenkin mukaan? Nestori kysyy Lindaa katsoen.

-Kyllä me varmaan voidaan lähteä. Linda vastaa hänelle. – Onko tässä nyt joku riski joutua vaikeuksiin? Tai siis onko tämä jotenkin rikollista?

-Ei varsinaisesti, mutta me ei voida tietää, mitä seuraavasta kätköstä löytyy. Virpikin on tulossa mukaan ja hän on sentään poliisi.

Esa muistuttaa ja katsoo molempia kysyvästi. Heidän jutellessaan, taustalla pauhaa huoltoaseman televisio ja säätiedotus lupaa epävakaista säätä lauantai-illalle. Esa kääntyy katsomaan säätiedotusta ja on mielissään siitä, että rankkasaderintama ehtii vasta illaksi. Hän naputtelee pöytää sormillaan samalla, kun Nestori ottaa varmuuden vuoksi valokuvan Esan paperista, jossa on ohjeet koordinaatteihin. Hän lataa sitten kuvan koneelleen ja lähettää sen koko porukalle sähköpostilla. He sopivat tapaamisesta lauantai-iltapäivälle. Esa arvioi retken kestoksi kahdesta kolmeen tuntiin.

Tapaamisen jälkeen Nestori ja Linda istuvat autossa mietteliäinä. Lindaa hermostuttaa tuleva tehtävä. Hän ei ole puhunut lainkaan Nestorille siitä, mitä on viimeaikoina kokenut. Hänelle on sattunut joukko outoja asioita. Hänestä on tuntunut monta kertaa siltä, kuin joku tarkkailisi häntä. Mikä pelottaa häntä eniten on se, että hän on alkanut kaiken lisäksi kuulla harhoja. Hän kuulee yksin ollessaan kaikkea aivan omituista.  Kotona on hänen pitänyt vetää verhot eteen ja kadulla ei ole tehnyt mieli jäädä seisoskelemaan turhaan. Koko ajan tuntuu siltä, että joku tarkkailee hänen toimiaan. Tämä kaikki tuntuu nyt taas naurettavalta ja siksi hän ei ole uskaltanutkaan puhua siitä. Nestori pitäisi häntä aivan umpihulluna.

Nestori jättää hänet kyydistä kotiovelleen ja Linda kipaisee rappukäytävään. Hän avaa kotiovensa ja yllättyy melkoisesti. Asunnosta leijailee nenään aivan kuvottava löyhkä. Hänen kotinsa on sen lisäksi perinpohjaisesti myllätty. Huonekalut ovat sikin sokin ja laatikot on vedetty nurinpäin lattialle. Lattioilla lojuu kaikki mahdollinen tavara, mikä on suinkin löytynyt laatikoista. Näyttää siltä, kuin laatikot olisi vedetty kaikki suurella voimalla ulos ja pyöräytetty vielä kerran ympäri.. Hän harppaa vaatenaulakon yli sisään, kun hänen takaansa käytävästä kuuluu varovainen ääni.

-Anteeksi, onko täällä joku hätänä. Kuulin äsken kamalaa kiljumista ja kolinaa. Tulin heti katsomaan. Nainen sanoo katsoen Lindaa vahvojen silmälasiensa läpi. Hänellä on papiljottirullat päässä ja niiden suojana suihkumyssy. Lisäksi hän näyttää erittäin huolestuneelta.

Linda kääntyy ja yrittää läväyttää kasvoilleen hymyntapaisen.

-Kiitos, mutta kaikki on hyvin. Meillä oli meneillään siivousoperaatio. Hän vastaa naiselle ja laittaa oven kiinni hänen nenänsä edestä.

Asunnosta on siis kuulunut juuri ääniä. Täällä saattaa siis vielä olla joku. Linda miettii ja liikkuu varovasti kohti keittiötä. Sieltä kuuluu hurinaa. Linda kiiruhtaa askeliaan.

-Missä se kissanronttikin on? Hippu! Hippuliii!

Mikroaaltouuni on käynnissä. Linda aavistelee pahaa ja hän hyökkää uunille kilauttaen sen pois päältä. Hän avaa luukun ja hänen pahin painajaisensa on käynyt toteen. Hän nostaa mikrosta mustuneen mytyn, jonka voi juuri ja juuri tunnistaa. Kyyneleet alkavat valua hänen silmistään ja hänen koko vartalonsa alkaa hytkyä itkunkouristusten aalloilla.

-Voi rakas pikku Hippu. Hän saa juuri sanottua ja laskee kärventyneen otuksen tiskipöydälle. – Kenen sairaaseen mieleen tulee laittaa kissa mikroon? Hän parkaisee ja soittaa Nestorille.

Nestori tulee tuota pikaa paikalle ja löytää Lindan istumasta itkien kaaoksen keskellä hiiltynyt kissa keittiöpyyhkeeseen käärittynä. Nestori tutkii nopeasti asunnon, mutta ei löydä ketään.

-Oliko ovi lukossa, kun tulit? Hän kysyy Lindalta.

-Ky-kyllä mi-mielestäni. Linda nikottelee vastaukseksi.

-Joku on tullut avaimella sisään. Nestori järkeilee ja tarkistaa vielä vaatekomerot.

Hän lupautuu jäämään yöksi, koska Linda on edelleen täysin pois tolaltaan.

He pakkaavat kissan jäännökset pahvilaatikkoon ja pitävät sille pienen muistopuheen. Virpi on juuri kertomassa, miten hieno kissa Hippu on ollut, kun hän kuulee jostain vienon maukaisun. Hän lopettaa puhumisen ja painaa korvansa pahvilaatikkoa vasten, kunnes hän kuulee sen taas. Ääni ei tule pahvilaatikosta, vaan jostain kauempaa. Linda alkaa huhuilla kissaa, kunnes hän huomaa sen pienen pään pilkistävän hänen vaatekomerostaan hameenhelman alta.

-Voi Hippu rakas! Kyllä sinä pelästytitkin pahanpäiväisesti! Linda nostaa kissan syliinsä ja on taas maailman onnellisin ihminen.

-Mutta mitä meillä tuossa pahvilaatikossa on? Nestori kysyy laatikon kantta raottaen.