Esa tutkii vielä myöhään illalla Geogaching-sivustoa ja löydettyjä kätköjään. Hän on ne käynyt kaikki läpi ja niistä yksikään ei ole Naruttajan laatima. Hän jättää sivuston auki, jotta olisi ensimmäisenä paikalla, kun Naruttaja julkaisee ehkä vielä uuden purkin. Häntä kiihottaa jännitys, jota Naruttaja tarjoaa oikein sopivasti. Esa kaataa myhäillen tummuneeseen kahvimukiinsa kahvia ja yrittää vielä saada koulutehtävänsä valmiiksi seuraavalle päivälle. Oma vika, kun on alkanut vielä aikuisiällä opiskella jotain tyhjänpäiväistä. Elämässä pitää olla jännitystä, eikä mitään koulutehtäviä. Hän työntää tehtävät sivuun, on turhaa edes yrittää tehdä niitä.

Hän katselee ikkunasta, kun alakerran naapurin laiha miekkonen tulee parvekkeelle. Esa on aivan sataprosenttisen varma siitä, että mies on Niitä, narkomaaneja. Miehellä on valkoinen läpikuultava iho, jonka alta luut tulevat selvästi esiin. Hänen poskensa ovat lommolla ja silmänsä verestävät. Esa näkee, kun hän sytyttää jonkin sortin savukkeen pudottautuen kyykkyasentoon pois näkyvistä. Parvekkeen yläpuolella alkaa leijailla savua. Hän polttelee aivan varmasti jotain huumetta. Kannabistako? Esa yrittää haistella ilmaa. Hänen tekee mieli mennä tirkistelemään lähempää, koska mies on ollut koko ajan jotenkin epäilyttävä.

Esa puhuu itsekseen, siirtyen parvekkeelle nyppimään parvekepetunioita yrittäen samalla vakoilla miehen touhuja.

Naapurin parvekkeen yläpuolella leijuu edelleen sankka savupilvi ja Esa laittaa merkille, että miehen parvekkeelta löytyy myös köyttä, laudanpaloja ja kaikenlaista muutakin rojua. Onkohan mies niitä himokeräilijöitä? Hänen asuntonsa taitaa olla aivan täynnä kaikenlaista rojua.

-En yhtään ihmettelisi sitä. Esa kuiskaa petunioilleen.

Mies saa ilmeisesti poltettua savukkeensa, koska pilvi harvenee, hän siirtyy hieman horjahtaen sisälle, lukitsee oven ja vetää kauhtuneet ruskeat verhot ikkunansa peitoksi.

-Se siitä huvista. Esa toteaa ja katselee, kuinka kukkien roskat putoavat parvekkeelta maahan. – On hyvä nähdä, että jollain menee vieläkin heikommin kuin meikäläisellä, joka on alentunut jopa puhumaan kukkasille.

Alakerran huoneistossa Jaakko Murkkusen kasvot vivahtavat valkoisesta harmaan puolelle. Tupakointi ei ole tehnyt hyvää hänen keuhkoilleen. Se ainoastaan helpottaa hänen näläntunnettaan sekä rauhoittaa sortuvia hermojaan. Pää alkaa taas täyttyä liikaa vanhoista ajatuksista. Hän vastustelee ensin, mutta sallii sitten muistojen tulvahtavan mieleensä. Siitä kaikki alkoi. Hän toivoo, että ei olisi koskaan elänyt kyseistä päivää. Mies laittaa silmänsä kiinni ja voi haistaa syksyisen metsän lahoavien lehtien imelän tuoksun. Jaakko vetää ilmaa nenän kautta keuhkoihinsa ja se saa aikaan valtavan yskänpuuskan. Hän yskii kaksinkerroin limaa keuhkoistaan, kunnes saa hengityksen taas kulkemaan.

-Metsä? Mitä ajattelinkaan? Hänen ajatuksensa eivät tahdo pysyä kasassa. – Nyt muistankin. Se metsä muutti minut.

Hän palaa ajatuksissaan syksyiseen metsään, jossa puiden lehdet ovat jo varisseet.

Liukkaat juurakot kiiltävät maassa, kun hän kävelee metsässä kamera kaulassaan. Puun rungolla lepää perhonen, joka on maastoutunut taitavasti sen kuoren väreihin. Hän tarkentaa kameraa siihen ja saa mielestään aivan loistavan otoksen ja kävelee metsässä polkua pitkin eteenpäin. Polkua reunustavat notkeat pajupensaat, jotka ovat luovuttaneet jo pienet lehtensä luonnon kompostoitavaksi. Mies on niin lumoutunut metsän kauneudesta ja rauhasta, että hän ei huomaa lainkaan, että on kävellyt sivuun polulta. Hän siirtelee puiden oksia tieltään yrittäen löytää takaisin polulle. Hänen helpotuksekseen metsä alkaa harveta, kunnes loppuu kokonaan paljastaen pienen aukion. Aukiolla on siellä täällä pieniä vanhoja hautakiviä. Niissä on kuluneita nimiä ja joissakin lukee nimen edessä perämies tai joku muu titteli. Hän päättelee siitä, että kyseiselle maalle on aikanaan haudattu ainakin merimiehiä tauteihinsa kuolleina. Aukio on erikoinen, koska siellä ei kasva minkäänlaista heinää eikä pensaikkoa. Hän ottaa muutaman kuvan erikoisesta maisemasta.

-Joko tämä maa on jonkun hoitama tai sitten täällä ei oikeasti kasva mitään.

Mies ihmettelee, ottaen kuvaa pienestä sammaleisesta hautakivestä.

Hän makaa maassa mahallaan ja zoomaa lähikuvaa, kun hänestä alkaa tuntua siltä, että ei ole yksin. Hän nousee nopeasti ylös ympärilleen pälyillen, mutta ketään ei näy. Mies sujauttaa nopeasti kameransa takaisin kameralaukkuun. Aukiolle tullessaan siellä oli vielä valoisaa, mutta hetki hetkeltä pilvet alkavat kerääntyä taivaalle pimentäen sen lopulta kokonaan.

-Nyt on parasta lähteä. Hän katsoo taivaalle ja kiiruhtaa etsimään pois johtavaa polkua.

Metsään on alkanut laskeutua myöhäisen syksyn hämärä. Se tuntuu luonnottomalta, koska tähän aikaa vuodesta pitäisi olla pidempään valoisaa. Hän yrittää löytää polkua, mutta yhtään tuttua puuta tai kiveä ei tule vastaan. Hän harhailee edestakaisin, kunnes jokin poluntapainen löytyy. Hän lähtee seuraamaan sitä helpottuneena liukastellen kosteilla kivillä ja juurakoilla. Polku tuntuu jatkuvan samankaltaisena mutkittelevana väylänä, joka kiertelee isojen kivien ohitse paljastaen joka mutkan takaa aina uudenlaisen maiseman. Helpottuneena hän huomaa metsän jälleen harvenevan, mutta hän astuukin takaisin tutunoloiselle aukiolle.

-Tämä on sama hautausmaa. Kävelin siis täyden ympyrän.

Miehen suuta kuivaa ja adrenaliinipiikki saa sydämen lyömään tiheämmin.

Hän katselee epätoivoisena ympäröivää metsää yrittäen hahmottaa oikeaa suuntaa. Siitä ei ole mitään käsitystä. Joku suunta pitää valita umpimähkään, koska ei hän voi sinnekään jäädä. Hän lähtee uudelleen etenemään hataraa polkua pitkin yrittäen kaartaa koko ajan lievästi vasemmalle. Jaakon hengitys alkaa höyrytä, koska ilma on kylmennyt auringon laskiessa. T-paita hupparin alla on hiestä märkä. Se tuntuu kylmältä hänen lämmintä ihoaan vasten. Hän alkaa tuntea sisällään lievää paniikkia, kunnes tuttuja pajupensaita tulee vastaan.

-Tuossa on se puu, jonka rungolla perhonen istui! Hän ilahtuu vauhtiaan kiihdyttäen.

Hän kompuroi eteenpäin, mutta päätyy jälleen lähtöpisteeseensä. Maa on alkanut höyrytä nyt ilman kylmetessä suhteettoman nopeasti. Häntä pelottaa, koska tuntee jonkin olevan täällä läsnä hänen kanssaan. Miehen oma hengitys kuulostaa liian äänekkäältä, ilma on painostavan sähköinen ja hänen päässään alkaa jyskyttää orastava migreeni.

-Kuka siellä? Tule esiin! Hän parahtaa, mutta mitään ei kuulu.

Usvan seassa näkyy jotakin. Seisooko siellä joku? Hän ei uskalla katsoa hahmoa, vaan kääntyy nopeasti ympäri juosten takaisin metsään. Hän kompastelee epätoivoisesti eteenpäin, kunnes polku hukkuu jälleen. Nyt hänen on pakko mennä vaan eteenpäin. Hän raivaa tietään tiheikön läpi kuusenoksien pistellessä ihollaan. Hyttyset ja hirvikärpäset ovat saapuneet sankoin joukoin imemään hänestä viimeisetkin mehut. Päänahassa hiusten lomassa kuhisee hirvikärpästen armeija, jota hän yrittää kynsiä irti juostessaan. Maisema muuttuu erilaiseksi, täällä hän ei ole koskaan käynyt. Metsä harvenee jälleen ja hän huomaa saapuneensa ruohottuneelle kärrytielle. Kärrytietä pitkin on nopeampi edetä, vaikka eläinystävät seuraavatkin häntä herkeämättä. Tie päättyy kuitenkin rautaiseen porttiin ja alkaa olla jo hyvin pimeä, kun hän helpottuneena raottaa porttia päästäkseen takaisin ihmisten ilmoille. Portin takana odottaa kuitenkin järkytys. Mies ei voi uskoa todeksi sitä, että hän on edelleen samalla hautausmaalla. Keskellä aukiota seisoo sama hahmo edelleen, se kääntää hiljalleen katseensa mieheen, joka peruuttaa hiljaa portille yrittäen avata sitä mahdollisimman äänettömästi. Portti narisee saranoillaan, mutta mies ei jää ihmettelemään sitä vaan pinkaisee juoksuun niin lujaa, kuin kintuistaan pääsee. Pimeä metsä tuntuu puristavan hänestä voimia, koska jalat tuntuvat lyijynraskailta. Hänen juoksunsa hidastuu hidastumistaan, kunnes hänen on vaikeaa siirtää lainkaan jalkojaan. Hän yrittää katsoa taaksensa, mutta pimeässä ei näe juuri nenäänsä pidemmälle. Hän pinnistää kaikki voimanrippeensä äärimmilleen kaatuen lopulta maahan ryömimään käsiensä avulla eteenpäin kameralaukku selässään keikkuen. Kärrytie loppuu vihdoin ja yhdistyy isomaan tiehen. Jalat alkavat vähitellen saada voimiaan takaisin. Hän räpiköi takaisin jaloilleen ja kokeilee heti niiden kantavuutta. Ne pitävät kuin pitävätkin hänet tukevasti pystyssä. Mitään miettimättä hän laittaa tossua toisen eteen ja alkaa juosta niin lujaa, kuin pääsee. Hän ajattelee juosta vaikka kaupunkiin asti, koska häntä ei väsytä lainkaan. Hän juoksee, kuin jonkun suuremman voiman ajamana. Miestä alkaa hymyilyttää. Hän on kuin elokuvasta Forrest Gump. Hän alkaa nauraa ensin hiljaa, mutta lopulta hekottaa ääneen niin lujaa, että se kaikuu tyhjällä tiellä saaden ihmiset ilmestymään asuntojensa ikkunoihin kummastelemaan, mutta hän ei välitä heistä pätkän vertaa.

Kotiin päästyään hän laittaa kameran johdon kiinni tietokoneeseensa. Hänellä ei ole edes nälkä. Hän haluaa vain katsoa kuvat, mutta ne latautuvat tuskastuttavan hitaasti. Hän naputtelee työpöytää sormellaan, kun kuvat ilmestyvät yksi kerrallaan hänen monitorilleen ja ne ovat yllättävän tarkkoja, vaikka oli hämärää. Häntä alkaa puistattaa mitä lähempää aukiota kuvat on otettu. Hän ei halua avata niitä.

-Minun on pakko. Mielikuvitukseni se vaan temppuili. Hän sanoo ja napsauttaa tärisevällä sormella ensimmäisen hautausmaakuvan auki.

Se on hieno kuva. Aukio on karun kaunis. Hän zoomaa kuvaa lähemmäs, koska on erottavinaan valotusvirheen kuvan taustassa. Kuvassa näkyy epämääräistä sotkua. Hän avaa seuraavan kuvan, jonka avattuaan hän vetää henkeään syvään.

-Ei hittolainen. Siellä oli oikeasti joku. Hän nielaisee ja katsoo kuvaa, jossa keskellä hautausmaata seisoo hahmo. Hän kumartuu niin, että hänen nenänsä ottaa monitoriin kiinni saaden siitä pienen sähköiskun. – Kuule Jaakko Murkkunen. Sinä et nähnytkään näkyjä. Tästä kuvasta voisi saada hyvät rahat.

Se ilta on polttanut hänen kovalevylleen niin vahvan muistijäljen, että sitä ei pysty unohtamaan, vaikka haluaisi. Tapauksesta on aikaa ja hän on oppinut tuntemaan tuon aukion hahmon jo melko läheisesti.

Herra Murkkusen kalpea hahmo astelee kotinsa tyhjän olohuoneen läpi. Hän istuu lopulta keittiön lattialle ja jää nojaamaan jääkaapin oveen.  Hän miettii sitä, kuinka hänen rujo olemuksensa saa muut ihmiset nykyään karttamaan häntä, mutta hän on alkanut tottua siihen. Miehen silmät ovat kiinni, mutta silmäluomien läpi voi nähdä silmämunien vilkkaat liikkeet. Hän ei ole saanut viime aikoina nukutuksi eikä syödyksi, mikä näkyy jo ulkopuolisellekin. Hän työntää itsensä tikunohuilla käsivarsillaan ylös lattialta ja lysähtää valkoiseen pinnatuoliin keittiön pöydän ääressä.

Hän avaa silmänsä katsoen keittiön valkoisella pöydällä lepäävää ruutuvihkoa, jonka kulmat ovat rullautuneet kaarelle.

-Mitä sinä vielä haluat? Häh? MITÄ! Hän karjahtaa viholle.

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä haluan. Vihko vastaa.

Ääni kumpuaa hänen omasta kurkustaan metallisena. Jaakko sulkee suunsa. Ei olisi pitänyt enää mennä siihen metsään. Jokainen kerta on, kuin kutsu HÄNELLE. Jaakko ottaa vihkon pöydältä ja menee sen kanssa vessaan laittaen oven lukkoon perässään. Niin tuntuu turvallisemmalta. Hän istuu pytyllä kirjoittaen lyhyellä lyijykynällä päiväkirjaansa. Kynä suoltaa tyhjänpäiväistä tekstiä aukeamallisen ennekuin hän kokee sen tyydyttävän itseään. Suolensa tyhjennettyään hän astuu puntarille. Paino on jämähtänyt paikoilleen. Häntä katsoo vessan peilistä tuttu, mutta vieras mies.

-Mitä taas?! Jaakko tiuskaisee ärtyneenä, mutta vastausta ei kuulu. Hän ottaa peilikaapista hammaslangan alkaen rassata sillä hammasvälejään. Ammolleen avatusta suusta kuuluu taas ääni.

-Muista takahampaat.

-Mitä sinä sanoit?

-Sanoin, että muista takahampaat. Metallinen ääni kimittää hänen kurkustaan.

Jaakko sulkee suunsa. Hammaslanka jää roikkumaan hänen suupieleensä.

-Eikö se tomppeli tiedä, että minun viisaudenhampaani on kaikki poistettu. Tietäähän se muutenkin kaiken elämästäni! Jaakko hermostuu ja riuhtaisee hammaslangan suustaan.

Hän poistuu vessasta jälleen parvekkeelleen sytyttäen tupakan tärisevin sormin. Savu uppoaa jälleen hänen keuhkoihinsa rauhoittaen horjuvaa mieltä. Savukkeen poltettuaan parvekkeen ovi narahtaa, kun hän astuu sisälle ottaen ensimmäiseksi esille päiväkirjansa.

7.6.2018

Paino: 54 kg, kaksi näkkileipää ja vettä.

Muuta: HÄN kävi tänään. Keskityn enemmän meditaatioon, niin HÄN pysyy ehkä pois.

Mies sulkee kierrevihon ja nousee ylös ähkäisten. Tuolilta ylös nouseminen kuluttaa liikaa energiaa. Hän menee jälleen vessanpytylle ja lukitsee oven ihan varmuuden vuoksi. Hän istuu siellä pitkään, koska on ottanut tavaksi samalla mietiskellä eli tyhjentää suolistonsa lisäksi myös ajatukset kaikesta turhasta. Tämä ja ruumiin kurittaminen syömättömyydellä on saanut Hänet pysymään poissa.

Kesken meditoinnin mies havahtuu siihen, että kuulee jonkun liikkuvan asunnossa. Hän avaa silmänsä, mutta ei uskalla liikahtaakaan. Hän tuntee, kuinka joku tulee vessan ovelle. Kahva kääntyy varovaisesti alas ja sitten ylös.

Alas ja ylös. Alas ja ylös, tahtiaan koko ajan kiihdyttäen.

Alasylös, alasylösalasylösalasylös.

Mies sulkee korvansa käsillään ja puristaa silmät tiukasti kiinni. Hän kuulee, kuinka jotain alkaa tulla sisään avaimenreiästä.

Kauneus, rumuus, rakkaus ja heikkous, ihminen on kaikkea ja kaikki on ihmisessä. Elämä on haavoittuvaista ja niin ohuella langalla kiinni ihmisessä. Asettelen langat mieleiseeni järjestykseen. Voin suoristaa ne, laittaa ne solmuun tai katkaista. Voin liittää ne yhteen ja saada niistä vielä vahvemman. Voin saada niistä köyden, jonka saan myös katkeamaan säie kerrallaan. Muutama lanka on laitettu jo omalle paikalleen. Muutama lanka odottaa katkaisua.

Olen kuollut, mutta puolittaisesti kiinni tässä maailmassa. En päässyt koskaan haudan lepoon kirkkomaahan. Ne pitivät minua pahan hengen riivaamana. Sulkivat pieneen koppiin, jossa istuin liian kauan. Niin kauan, että sain kehitellä suunnitelmani täydelliseksi. Huone oli pieni maailmani, johon eksyvät saivat tuntea kaiken vihani. Lopulta kukaan ei enää tullut huoneeseeni. He pelkäsivät. He eivät tulleet edes silloin, kun toukat söivät ruumiiseeni käytäviänsä. He muurasivat huoneeni umpeen pysyvästi. Sieluni jäi elämään puolinaista elämää, eikä lepää, ennen kuin olen kostanut kaiken kokemani vääryyden. He luulivat, että olin sairas. He olivat väärässä, koska eivät tienneet sitä, mitä oli tapahtunut.

En selviä yksin. Tarvitsen apulaisia. Olen löytänyt jo monta hyvää apulaista, jotta saan voimiani kasvatettua. Yhden parhaan apulaiseni löysin uimarannalta monia vuosia sitten.  Pyydän häntä muistelemaan sitä hetkeä, kun minusta tuli osa häntä.  Hän tottelee, koska hän on orjani ja osa minua.

-Tottele minua!

Naruttaja pyrkii jälleen pääni sisään ja pyytää minua palaamaan ajassa takaisin lapsuuteeni. Siihen kuka olin ennen.  Tottelen häntä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Muistan sen, kuinka olimme kesänviettopaikassa koko perhe. Isä, äiti, minä sekä pieni veljeni. Olin hiekkarannalla uittamassa keppejä vedessä. Äiti istui rannalla lukemassa kirjaa hellehattu päässään, isä oli jossain muualla. Sitten kepit loppuivat. Lähdin etsimään niitä lisää läheisen rantasaunan läheltä, josta olin aikaisemminkin löytänyt niitä. Silloin kuulin jonkun kutsuvan nimeäni. Luulin, että se oli isä. Lähdin äänen perässä läheiseen metsikköön. Siellä oli mies, jolla oli hienoja keppejä. Yksi niistä oli ihan pistoolin muotoinen ja toinen muistutti kättä sormineen. Hän kysyi, halusinko sellaisen? Totta kai halusin. Halusin sellaisen enemmän, kuin mitään muuta sillä hetkellä. Miehen katse oli kiinnostava, koska hänen silmänsä olivat hyvin tummat. Hän ojensi kätensä koskettaen pellavaista päätäni. Hänen sormistaan levisi kylmyys. Aloin palella. Kerroin, että minun on kylmä ja haluan jo lähteä. Hän sanoi, että siinä tapauksessa saan hänen kaikki hienot aarteensa heti mukaan. Sitten hän antoi minulle koko nipun hienoja keppejä enkä olisi voinut olla onnellisempi. Olin juuri lähdössä, kun hän tarttui olkapäähäni.

-Tästä päivästä lähtien olet minulle palveluksen velkaa. Löydän sinut kyllä. Hän sanoi hymyillen ystävällisesti.

Mies oli pelottava. Juoksin äidin luo ja kerroin tästä miehestä. Hän ei uskonut minua.

Joka vuosi odotin, että hän palaa lunastamaan velkansa takaisin. Sitten eräänä kesänä, kun olimme jälleen perheen kanssa samassa lomapaikassa, hän ilmestyi luokseni. Olimme kaikki nukkumassa, kun kuulin ovenkahvan heilahtavan. Menin katsomaan ovelle ja siinä hän seisoi.

-Tule mukaani. Hän sanoi.

Kävin herättämässä veljeni ja pyysin myös hänet ulos pienelle retkelle. Sitten me seurasimme häntä läheiseen metsään.

-Rakastatko veljeäsi ja haluatko olla hänen kanssaan ikuisesti? Hän kysyi. Vastasin myöntävästi. Sitten hän pyysi meidät molemmat litteälle sammaleiselle kivelle makaamaan. Mies tuli meidän viereemme ja ojensi kätensä taivasta kohden. Sormista alkoi purkautua voima, joka ympäröi meidät kaikki. Väreilevä voima kietoi syleilyynsä meidän ajatuksemme ja ruumiimme. Kun painostava tunne kaikkosi ympäriltäni, tiesin, että en näe häntä koskaan enää. Hän on minussa aina, kuten myös veljeni on.

Aamulla veljeäni etsittiin suurella joukolla, mutta etsinnät lopetettiin illalla tuloksettomina. He eivät löytäneet mitään ja hänen uskottiin hukkuneen järveen.

Sen tapahtuman jälkeen kaikki karttelivat minua. He luulivat, että minä olin tappanut oman veljeni. Kuinka väärässä he olivatkaan. Siitä eteenpäin minussa oli kaksi puolta, pimeä ja valoisa. Ne saavat aikaan edelleen tiettyjä hankaluuksia, koska en voi hallita niiden vaihtelua. Naruttaja ilmaantuu aina silloin, kun häntä sattuu huvittamaan. Hänen takiaan jouduin teljetyksi mielisairaalaan, mutta hänen takiaan myös pakenin sieltä. Pimeän puolella kuulen hänen äänensä selkeänä ja toimin kuten hän haluaa. Valoisa puoleni ei onneksi tiedä pimeän olemassaolosta, koska se tekisi tilanteesta yhtä helvettiä. Olen kuin marionetti, jota Naruttaja käyttelee.

Hän on saanut haluamansa ja tunnen luissani, kuinka hän äkkiä irrottaa otteensa. Valahdan tiedottomana lattialle, enkä herätessäni muista koko tapauksesta mitään. En edes silloin, kun herään kohta uudelleen täysin oudosta paikasta ja täysin riippuvaisena jostain tuntemattomasta ja pahasta voimasta. Lopulta en tiedä enää, mitkä ajatukset ovat omiani ja mitkä Hänen. Ne ovat kietoutuneet toisiinsa, kuin sitkeä seitti, josta irti rimpuilu on täysin turhaa. Kuulen hädin tuskin kurkustani purkautuvan pienen, käheän kuiskauksen.

-Minä luovutan, tee niinkin haluat.

Ilta hämärtyy ja maan kosteus alkaa nousta kevyenä höyrynä ilmaan. Illan siivekkäät laulajat sirkuttavat vaimeasti pensaikossa ja kadut rauhoittuvat kulkijoista.  Askeleeni hakeutuvat sivuun asfaltoidulta autotieltä. Katseeni hakee samalla pientä kärrypolun tapaista uomaa.  Huokaisen helpotuksesta, koska se näyttää olevan samoilla sijoillaan, kuin viime kerrallakin. Tietä ei ole varsinaisesti käytetty aikoihin. Polku on ruohottunut, mutta edelleen selkeästi näkyvillä. Kärrypolun sulkee kettingistä tehty portti, joka on ruostunut jo aikoja sitten. Portti on niin kaunis. Suorastaan valokuvauksellinen. Hymyillen otan taskustani vanhan ja luotettavan Nikonini kyykistyen etsimään sopivaa kuvakulmaa. Illan viimeinen kajo välkähtää puiden välistä. Tästä tulee aivan loistava otos.

-Ruosteisen kettingin ja koskemattoman luonnon symbioosi. Molemmat yhtyvät ajan saatossa toisiinsa ja tähän maailmankaikkeuteen.

Huokaisen jälleen. Kuinka voinkaan ilmaista asian noin kauniisti?  Nousen jatkamaan matkaa. Kierrän portin ja jatkan polkua eteenpäin. Tiivis metsä reunustaa polkua. Kuljen eteenpäin, kunnes metsä harvenee ja edessäni on aukio. Maaperä jalkojen alla aukiolla muuttuu sammaleiseksi. Siellä täällä on harvakseltaan pieniä vaatimattomia hautakiviä, joihin on hakattu vuosilukuja. Niin kaunista. Kävelen kierrellen tarkasti kaikki kivet. On hämmästyttävää, kuinka tänne ei ole kasvanut lainkaan kasvillisuutta. Luulisi, että aukio ruohottuu ja peittyy niin kuin kävelemäni polku tänne. Linnut ovat hiljentyneet ja ilta hämärtynyt. Istun sammaleelle ja suon pienen ajatuksen niille kymmenille kurjille, jotka ovat tämän harjun hiekkaiseen maahan tiensä päättäneet. Hautausmaa kuuluu läheisen sairaalan maihin. Tänne on haudattu satoja sairaalassa kuolleita potilaita kymmenien vuosien ajan.

Minua ei uskottu. Kerroin totuuden, mutta ne pitivät hulluna. Nuorisokodin kautta psykiatriselle. Koko elämäni on valunut hukkaan laitoksissa. Suljen silmät. Tunnen suurta yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Pidettyäni hetken silmiä kiinni haistan desinfektioaineen pistävän löyhkän. Tunnen tiukan vaatteen, joka kahlitsee minut sänkyyn. Remmit, jotka hierovat nilkkoja. Huone. Vihreät seinät. Rauhoittavat. Ahdistavat. Puhtaat. Likaiset. Huuto. Hiljaisuus. Hoitajat, jotka käyvät neljän tunnin välein. Muovinen ruisku. Puristan hampaita yhteen. Pistävä, tahmainen, makea, katkera neste pakotetaan kurkustani alas. Nielaisen ja kohta vaivun suloiseen uneen. Näen unessa sammaleisen metsäaukion, jolla kuljen paljain jaloin. Vapaana kaikesta. Vain herätäkseni uuteen päivään pienessä huoneessani, jonka lattialla on likainen patja, ulosteen tahrima wc-pönttö. Ikkuna, joka on liian korkealla, punaisessa metalliovessa luukku ja lukko. Suunnitelma. Avaan silmät ja läpsäisen itseäni napakasti poskelle. Istun edelleen sammaleella pienen hautakiven edessä. Voisin itse olla yksi heistä. Melkein olinkin yksi heistä. Olen yksi heistä. Uhrilahja. Minun pitää antaa jotain vastineeksi.

Maan pinnalle alkaa nousta nurmikon seasta savukiehkuroita. Niitä purkautuu maan sisältä, kuin jonkin voiman vetämänä. Istun paikallani ja kiehkurat muodostavat ympärilleni pienen kiemurtelevan kehän. Otan vielä valokuvia, vaikka valotus ei tahdo riittää.

-Täydellistä. Aliquando insanire iucundum est.

Lähistöllä rasahtaa oksa ja tunnen kuinka joku lähestyy aukiota.

-Kuka uskaltaa tulla tänne häiritsemään minun kallisarvoista hetkeäni?

Se on joku mies.  Hän on löytänyt tänne tiensä metsän poikki ja ottaa myös valokuvia. Istun edelleen paikallani katsellen hänen touhujaan. Hän ei kuulu tänne, hän on ulkopuolinen. Hän inhottaa minua. Paikka on minun! Inhon kuplat nousevat sisälläni ylöspäin, kuin ne olisivat geysir odottaen purkautumistaan. Miestä pitää rangaista. Tiedän, että hän tuntee nyt läsnäoloni.

-Kuka piilosta leikkii,

se hengellään leikkii.

Kuka koskee toisen omaa,

se ei saa rauhaa.

Ennekuin uhrilahja on annettu

ja teot sovitettu.

Et poistu täältä koskaan.

Tämä maa imee sinut hautaan.

Se ruoja on häirinnyt keskittymistäni. Hän pilaa kaiken. Ikävät ja ahdistavat muistot alkavat kiertää kehää päässäni. Otteeni herpaantuu. Se ei ole koskaan tehnyt näin.  Mies juoksee henkensä edestä pakoon pitkin kärrytietä. Yritän uudelleen ja kerään kaiken voimani keskittäen sen mieheen. En päästä häntä lähtemään.

-Sinä olet minun., pysähdy!

Hän taistelee vastaan. Mitä tapahtuu, jos päästän irti? Voisin hieman leikitellä hänellä, kuin kissa saaliillaan. Olisi hölmöyttä uhrata kaikki energia tuohon onnettomaan. Päästän hänet toistaiseksi menemään. Hellitän otteeni ja tunnen hänen kaikkoavan vallastani. Menköön, toistaiseksi, minulla on nyt muuta tekemistä. Hänen vuoronsa koittaa kyllä myöhemmin.