Kovia hommia

En tiiä voiko sitä oikein mitenkään kuvailla. Vetää Isin hiljaseks – synnytys meinaan, eikä tästä nyt niin kauheesti juttua riitä – edes multa.

Yks tuttu sanoi meille ennen synnytystä, että se kipu on suunnilleen ”Sattuu ihan vi***** potenssiin miljoona” – rohkasevia kommentteja synnytystä kokemattomalle naiselle. No onhan se nyt kaikille selvää, että se ei kliseisesti ole mitään ostoskärryjen työntämistä Lidlin liukuovista vaan pikemminkin sen neliön-mallisen palikan änkemistä ympyrän muotoiseen reikään. Kyllä kaikki miten tahansa synnyttäneet saa olla ylpeitä itsestään – äärettömän kovia hommia, arvostan! Mutta niinhän se menee, että tulos tulee ennen työntekoa vaan sanakirjassa – siitä tosin en oo ihan varma, että missä vaiheessa se Isien työnteko tässä yhtälössä tulee, mutta ehkä sekin vielä tässä joskus selviää.

Synnytys Isin silmin oli varmasti erittäin erilainen kun Äitin silmin – kipuja ei ollut, mutta se stressin määrä… Lääkäreitä ja kätilöitä pomppii ikkunoista ja ovista ihmettelemässä milloin lapsen ja milloin äitin hyvinvointia. Yritä siinä nyt sitten pysyä kärryillä, mikä on normaalia ja kuuluu asiaan ja mikä ei – siinä on kuitenkin lähtökohtaisesti sen hetken sun kaks tärkeintä ihmistä ”pöydällä”. Lakki isosti ilmaan kuitenkin kaikille meitä hoitaneille, rautaisia ammattilaisia, joiden ei todellakaan tarvitse miettiä tekevätkö työtä jolla on tarkoitus – tarkoitus, joka tuskin on kellekään sen suurempi arvoitus. 

Jos vaan lähtiessä ehtii niin mukaan suosittelen ottamaan jotain syötävää ja juotavaa – ainakin meillä oli pitkä päivä ja hotellin puolesta ei Isille luonnollisesti eväitä heru. Tosin päivä menee muutenkin niin höyryissä, että varmasti pärjää kyllä ilmankin. Jälkeenpäin mietittynä, muistikuvana suuresta osasta päivää on pelkkä musta-aukko. Kotiin ajaessa (täällä päin Suomea Isit laitetaan yöks kotiin – mikä toisaalta on penaalista, mutta toisaalta tosi jees – tästä varmasti kaikki naiset on eri mieltä, mutta palataan ehkä tähänkin vielä) rämpytin auton radiokanavat läpi noin kahdeksantoista kertaa, kun olin päättänyt että ekan biisin sairaalalta lähtiessä varmasti muistaa aina – tuskin olis voinut paremmin sattua, kun Suomipop päätti kruunata päivän ja ”Lupaan olla” helähti soimaan – kovia, mutta niin pirun hienoja hommia…

Kommentit (3)
  1. Antisankari
    15.2.2016, 15:40

    No joo, totta tuokin. Hyvä kai se on edes jonkun olla tolkuissaan. 🙂

  2. Antisankari
    14.2.2016, 18:25

    Onpas mielenkiintonen blogi! Jännityksellä seuraan jatkoa.

     

    Tosta olis kyl kiva kuulla enemmän, että toisaalta oli kivaa päästä kotiin yöksi, toisaalta ei. Mä meinaan ainakin vedin herneen nokkaani, kun kerroin miehelle, että oon esittänyt sairaalalle toivomuksen perhehuoneesta, ja se ei alkuun innostunut siitä yhtään. Ihmettelin, et miks se ei halua olla mahdollisimman paljon sen muksun kanssa heti alkuun. Ja tietysti itsekkäästi ketutti se, että minä joudun olemaan sairaalassa sitten yksin hoitamassa sitä muksua jossain kolmen hengen huoneessa, kun se saa nukkua rauhassa kotona.

    1. Jälkiviisaana on hyvä todeta, että mulle teki hyvää käydä kotona ”tuulettumassa” yöt. Jouduttiin olemaan sairaalassa ~ 4pvää ekstraa, kun Poitsulla oli bilirubiinit koholla ja sai valohoitoa. Luonnollisesti Mamilla huoli oli suuri – toki myös mulla, mutta onneks olin saanut kotona nukuttua ja vähän tuulettua, olin sairaalalla kuitenkin kellon ympäri ja kävin kotona vaan nukkumassa. Jos olisin yöpynyt sairaalassa parin tunnin yöunilla niin luulen, että meitä olis ollut kaks hermorauniota siellä. 🙂 Halusta olla Poitsun kanssa ei varmasti ole teilläkään missään nimessä kyse – kyllä se Isi haluaa olla siellä ihan yhtä paljon, kun säkin! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *