Muuttumisesta

Eräs opettajani kuvaili mua joskus opiskelujeni loppupuolella johtajatyypiksi. Meinasin tukehtua aamukahviini. Muutamaa vuotta aikaisemmin eräs opiskelukaverini sanoi, että mä oon just sellainen massaan hukkuva tyyppi (ei nyt ihan noilla sanoilla, mutta oisko käytetty sanoja mauton ja hajuton?), joka ei juuri pidä melua itsestään. Tuollakin kertaa meinasin tukehtua, aika varmasti johonkin terävämpään kuin aamukahviin. Arvatkaa, onko ollut vähän vaikeeta, kun jossain testissä kysytään, että miten muut ihmiset kuvailisivat sua?

Viime aikoina oon miettinyt kovasti omaa persoonaani. Olenko mä oikeesti enemmän se johtaja vai sitten se massaan hukkuva hissukka? Ihan suoralta kädeltä voin sanoa, että en ainakaan se hissukka. Tuon hajuton ja mauton-kommentin heittäjä tunsi mut silloin, kun olin koulukiusattuna ja maahan lytättynä just muuttanut omilleni vieraaseen kaupunkiin ja yritin pitää itsestäni mahdollisimman vähän melua, jotta kiusaaminen ei alkaisi uudelleen. Niinpä se varmasti saikin musta just sellasen kuvan. Meidän kaveruus ei kestänyt kovin kauaa, ja olen aika varma, että senkin ihmisen mielipide musta olis nykyään aika eri.

Johtajaksi en ole kuitenkaan itseäni koskaan mieltänyt. Olen yrittänyt pitää mielipiteeni itselläni, jos en voi olla aivan varma, että siitä ei seuraa mulle mitään negatiivista. Olen mieluummin antanut muiden päättää mitä tehdään, ja seurannut sitten jupisten perässä, kun en taaskaan uskaltanut sanoa ääneen omaa mielipidettäni. Niinpä mulle tuli aikamoisena shokkina se, että eräs ihminen mainitsi vastikään mun antavan mielipiteen kaikkeen. Ja siinä hetkessä tajusinkin, että niin annankin.

Mitä ihmettä on tapahtunut? Miten se massaan hukkunut tyyppi onkin yhtäkkiä se, joka uskaltaa sanoa ääneen mielipiteensä? Miten se tyyppi uskaltaa nykypäivänä ottaa esille työpaikan epäkohtia? Miten se jaksaa puolusta omia näkemyksiään ja vie jotkut asiat vaikka läpi harmaan kiven, jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi?

Olen aika varma, että tämä johtajapuoli on ollut mussa aina. Mut kuitenkin hakattiin henkisesti niin lyttyyn peruskouluaikana, että se mun oma sisin paljastui oikeastaan vaan kaikista lähimmille. Mä en usko, että esim. mun perheenjäsenet tai lähimmät ystävät pitää mua massaan hukkuvana. Mutta ne ihmiset, jotka tunsivat mut vain silloin lytättynä, ovat musta varmaan melko eri mieltä. Mulle itselleni on edelleen vähän epäselvää, että kuka mä olen. Ehkä kuitenkin luokittelisin itseni sinne johonkin johtajatyypin ja hissukan välimaastoon. Ennen kaikkea kuitenkin sanoisin olevani mukautuja. Riippuu hirveästi ryhmän muista persoonista, minkälainen mä itse olen. Toisen johtajatyypin kanssa mä herkästi vetäydyn, mutta jos muut eivät sano muuta kuin joojoota, niin silloin mä avaan keskustelun helpommin ja pitäydyn omissa mielipiteissäni.

Ja jos mä mietin, millainen olen kaikista lähimpien ihmisten seurassa, niin mulle tulee mieleen ensimmäisenä kova ääni ja paljon puhetta. Ja nauru, siitä mut yleensä muistetaan. Rehellisesti sanottuna, siitä mä toivonkin itseni muistettavan sen sijaan, että pohdittaisiin, että sanonko mä mielipiteeni liian herkästi vai en ollenkaan. Nauru, ja muutkin tunteet, on aidointa, mitä mä voin antaa.