Jumpatijumppaan… Or not.

N. viikko sitten päätin aloittaa jumpat. Ihan sama, kävisinkö kerran vai viisi viikossa, kunhan kävisin. Jes. Hieno suunnitelmani oli kirjoittaa jumpat ylös jääkaapin oveen, koska siinä tapauksessa en voisi unohtaa niitä mitenkään. Jes, tosi hyvä juttu. Kirjoitin ja siinä ne seisoo, muistuttamassa mua joka päivä. Nyt mä en varmasti unohda!

Eilen illalla pääni sisällä vellonneita ajatuksia:

Ai himputti, noi jumpat. Viime viikolla en oikeesti päässyt, mutta nyt mua ei kyllä mikään estä. Hitto. Tänään en pääse, mutta huomenna meen. Ja torstainakin, jos en kärsi edellispäivästä liikaa. Jes! Hyvä juttu! Ja sit taas sunnuntaina heti, kun tuun reissusta! Vuhuu!

Tänään töissä puhuimme sairastuneesta työkaverista:

”Joo, mullahan on kans kurkku vähän kipee, hekoheko, ehkä mäkin oon huomenna poissa.” Tässä kohtaa työkaveri katsoi sen näköisenä, että tinttaa kohta kuonoon. ”No ei se mun kurkku oikeesti niin kipeä ole!” Noin tuntia myöhemmin totesin nukkarin pimeällä sohvalla, että kyllä muuten on. Mutta minähän menen sinne jumppaan tänään ja mikään ei mua estä. Tekosyyt ja pikku kurkkukivut hiiteen!

Myöhemmin kotona:

N-mies: Mitäs se kello on?

Minä: Vähän yli kuus. Ei hitsi, kylläpäs se tosiaan onkin paljon.

N. viisi minuuttia myöhemmin:

Minä: Hitto, että väsyttää ja ihan ois flunssanen olo, mutta pitää kyllä sinne jumppaan lähteä. Ei tästä muuten tuu mitään.

N-mies: Nii monesta moneen se jumppa onkaan?

Minä: Kuuesta seittemään.

N-mies: Niin siis mitä se kello oli?!

Minä: …voi v****.

—————————————————————————————————

Huomiseksi pistän muistutuksen. Eihän tästä muuten tuu mitään.