Kesä

Nurmikko jalkojen alla tuntuu pehmeältä ja kostealta. Auringonpilkahdukset nostavat hymyn huulille. Viikonloppuiltaisin naapurustosta kantautuu ääniä, joita ei paljon kuule muina vuodenaikoina; naurua, kilistelyä, sihiseviä grillejä. Omenapuun lehdet kahisevat tuulessa, naapurin tuulikello kilkattaa iloisesti. Rannoilla hurjimmat uskaltautuvat kiljuen kylmään veteen, toiset rentoutuvat auringon lämmittämällä hiekalla. Mopot pärisevät ohi joukolla, rullaluistinten ääni rahisee asfaltilla. Lentopallokentällä hiekka kuorii paljaita jalkoja, kioskin jonossa tavataan tuttuja, ja puistossa lapset kilpailevat, kuka uskaltaa pyöriä karusellissa kovimmalla vauhdilla.

Kalenteriin vilkaistessa järkyttyy, onko heinäkuukin jo melkein puolessa? Kolme viikkoa, tai enemmän, on vielä vapaata. Käyn päivittäin tarkastamassa, onko syksyn suunnitelmat sittenkin pistettävä uusiksi. Jännitys kuplii mahassa, joko tilanne on muuttunut vai vieläkö odotetaan ja odotetaanko turhaan. Se kaikki tuntuu nyt niin kaukaiselta, aikarajat lähenevät koko ajan, mutta hitaasti, niin hitaasti.

Vielä on aikaa nauttia. Matkustaa siskon luo ja napata serkuslauma kyytiin, antaa siskolle hetken hengähdys arjesta. Viettää aikaa siskontyttöjen kanssa ja sitten taas saada hetki yhteistä aikaa miehen kanssa. Vielä on aikaa mennä Muumimaailmaan ja ihailla Naantalia. On aikaa mennä puistoon kavereiden kanssa, nauttia, kun lapsella on kerrankin seuraa ja saada vertaistukea, koska joskus tämä aikatauluton arki ahdistaa. Huomata, ettei ole ainoa ja nauraa helpotuksesta. Vielä on aikaa tehdä extempore-reissuja ystävien luo tai sitten vaan hengailla kotiterassilla ja kuunnella kesän ääniä. Ihailla auringonlaskuja, kukkia ja kuohuvia koskia. Vielä on aikaa.

Kesä on kuulemma ohi, sanovat fiksummat somessa. Eilen istuin ystävän kanssa iltaa, lilluin paljussa, join Fresitaa ja nauroin illan hämyssä rentona ja onnellisena. Ei tuntunut siltä, että kesä olisi ohi. Kesä on ehkä normaalia kylmempi, mutta ei se ohi ole. Ei vielä.