Keväthulluutta

Kävimme kaupungilla toteamassa, että ihmiset ovat seonneet. Esimerkkejä tästä oli koko reissu täynnä.

Katua ylittäessämme noin 40-50-vuotias mieshenkilö hopeanharmaassa Audissaan pysähtyi ja antoi meille tietä. Eikä siinä vielä kaikki; hän myös hymyili iloisesti ja heilautti kättään. Mua vähän pelotti, mutta hiippailtiin silti vauhdilla suojatien yli.

Puistossa eräs poikansa kanssa ollut isä alkoi jutella kanssani spontaanisti. Taaskaan en tiennyt, miten päin olla. Tyydyin nyökyttelemään ja hymyilemään. Tunsin itseni tyhmäksi.

Kahvilan jonossa ollut nainen alkoi jutella minulle spontaanisti. Hei apua! Tilannetta pahensi entisestään, että naisen n. vuoden ikäinen tytär ja oma poikani vilkuttelivat toisilleen häpeämättömästi. Lapsiltahan tuollaisen käytöksen toisaalta ymmärtää, mutta silti.

Vaatekaupassa tönäisin vahingossa vieressä olevaa naista. Sen sijaan, että hän olisi mulkoillut pahasti ja nostellut nokkaansa anteeksipyynnöilleni, hän vuolaasti pyyteli minulta anteeksi. Lopulta me molemmat nauroimme hämmentyneinä tilanteelle.

Kaikista omituisinta oli, kun olin lähdössä parkkiruudusta ja kaksi autoa tulivat yhtä aikaa kyttäämään mun jättämää paikkaa. Sen sijaan, että olisin joutunut itse luovimaan noiden vastapelureiden välistä, molemmat väistivät minua ja sen lisäksi toinen kuski heilautti ystävällisesti kättään toiselle ja poistui etsimään toista paikkaa. Siis mikä ihme näitä ihmisiä vaivaa?!

Jos lämpö ja auringonpaiste aiheuttaa tällaisia reaktioita kanssaihmisissä, niin saatan kyllä odotella seuraavaa sadepäivää ennen kuin uskaltaudun uudestaan villiin maailmaan. Johan tässä kohta joutuu opettelemaan small talkia tai jotain muuta yhtä kammottavaa.