#kutsumua - kampanja kiusaamista vastaan
Ruma, läski, ällöttävä, inhottava, spitaalinen, oksennuspussi (siis ihan for real), tyhmä, idiootti, kuole, tapa ittes, hyi v*ttu tuolta se vyöryy, apua se koski muhun, älkää kattoko ettei silmät hajoo, peittäkää korvat se aikoo puhua, etkösävoivaankadota...
Tässä muutamia esimerkkejä ala- ja yläasteen liikanimistäni ja mieleenpainuneimmista huuteluista koulun käytävillä. Ei mua koskaan lyöty, ei potkittu, ei käyty fyysisesti päälle. Pari kertaa lensi penaali tai vastaava lumihankeen, muutaman kerran joku tönäisi ohi mennessään. Mutta huutelu, nimittely, välttely, henkinen väkivalta. Se jatkui n. 7 vuotta. 7 vuoden ajan kuuntelin joka ikinen arkipäivä, sekä huonolla säkällä vapaa-ajalla kiusaajiin törmätessäni myös muulloin, kuinka kamala mä olen. Ne pari kertaa, kun uskalsin aikuisille puhua, mulle sanottiin vaan, että älä välitä. Älä välitä. Ois ollut kiva, että joku olis välittänyt. Ja onneksi oli muutama. Mut pelasti ystävät, se, että mulla oli niitä muutamia arvokkaita, jotka seisoi mun vierellä. Aika moni niistä seisoo edelleen. Ja sitten yläasteen jälkeen mä pakkasin tavarani ja muutin pois. Se tunne, kun kävelin koulun käytävällä, eikä kukaan huutanut pahasti. Ei edes katsonut pahasti. Ettei kukaan kieltäytynyt istumasta mun vieressä, kun muuten lentää oksennus.
Että oikeasti tästä maailmasta löytyi sittenkin joku, joka rakastaa mua juuri tällaisena kuin olen.
Älä ole pelkuri, puutu kiusaamiseen. Älä lähde mukaan, älä vaikene. Välitä.
Suomen lukiolaisten liitto käynnisti kiusaamisen vastaisen kampanjan. Mukaan voit tulla kirjoittamalla paperille kaksi sanaa; toinen yliviivattuna kuvaamaan lokeroa, johon sinut on yritetty tunkea ja toinen kuvaamaan sitä, mitä oikeasti olet ja minkälaisena haluat itsesi muistettavan. Ota kuva sanoista ja jaa se somessa tunnisteella #kutsumua. Muista haastaa mukaan ystäväsi!
Mä haastan mukaan jokaisen, joka tämän lukee. Asennemuutos lähtee meistä kaikista.
Kommentit
Oh. Ensin tuli tippa linssiin ja sitten iho kananlihalle - voi ei, mitä oot joutunut käymään läpi!
♥
Olihan se aikamoista. Toisaalta, en mä olis tässä. Nykyään sen kaiken on jotenkin oppinut hyväksymään, mutta siinä meni pitkään. En mä vielä pari vuotta sitten ois ees uskaltanut avautua tästä nettiin, koska mä häpesin niin paljon ja pidin osittain kiusaamista omana vikanani. Niin se menee, kun saa kuulla jotain nin pitkään, niin siihen alkaa väkisin uskoa. :/ Mutta nyt oon hyväksynyt koko asian osana menneisyyttä. Mä niin toivon, että tänkin kampanjan avulla, edes joku kiusattu saa hengähtää...
Siis oletkä sä tuossa kuvassa? Vau, miten kaunis sä olet!!
On ihan hirveää, siis aivan järkyttävää, miten tuollainen huutelu voi jatkua noin kauan. Ilman että kukaan puuttuu asiaan. Onneksi olet vahva, ja olet selvinnyt kaikesta tuosta! <3
No kiitos, se on varmaan toi hymy. :)
Kyllä se, etenkin näin jälkikäteen ajateltuna, on ihan karseeta. Onneks mulla oli kavereita ja niitä, jotka auttoi jaksamaan. Ja oisinhan mä itekin voinut aktiivisemmin kertoa kiusaamisesta, esim. kertoa vanhemmille, mutta silloin sitä koki olevansa vain ylimääräinen taakka. Phuh. Toivottavasti mun lapsi ei koskaan ajattele niin. :/
Voi, itku tuli tätä lukiessani <3.
Muakin on kutsuttu joillakin noista nimityksistä, lisäksi sain osakseni huorittelua ja paljon ulkonäköön kohdistuvia kommentteja. Ikimuistoisimpana mieleeni on kuitenkin jäänyt päivä, jolloin kiusaaminen alkoi: olin 5. luokalla, musiikkitunti oli alkamassa, mutta opettaja oli tapansa mukaan myöhässä. Yhtäkkiä tajusin, että parasta ystävääni lukuunottamatta kaikki muut luokan tytöt olivat käytävällä. Sitten jokainen tyttö kävi vuorollaan ovenraosta huikkaamassa mulle jonkin ilkeyden, jolle kaikki aina remahtivat nauramaan. Muistan vieläkin, miten häpeissäni ja ennen kaikkea häkeltynyt olin - kiusaaminen alkoi naps vain yhtäkkiä ja sitä jatkui viisi vuotta, pääasiassa henkisenä mutta välillä myös fyysisenä (tönimisenä, potkimisena, purkan laittamisena hiuksiin). Kukaan opettaja ei koskaan puuttunut asiaan (muuten kuin läpinäkyvästi lellimällä mua, mikä pahensi tilannetta), vaikka kiusaaminen oli kyllä tiedossa. Äidille ja isälle kerroin asiasta vain tuon ensimmäisen kerran jälkeen, jolloin he voivottelivat ja totesivat vähän samaa kuin sulle, että "älä välitä" ja että "ne ovat vain kateellisia" tms.
Olen vasta jälkeenpäin tajunnut, miten pahasti kiusaaminen vaikutti mun itsetuntoon ja identiteettiin just niinä kriittisinä nuoruusvuosina. Silloin sen asian halusi jotenkin kieltää ja unohtaa, koska mäkin olen hävennyt tosi paljon sitä, että mua on kiusattu, ikään kuin se mitenkään olisi ollut mun syy. En vieläkään tykkää puhua asiasta, koska mulla tulee (vaikkei olisi mitään syytä) sellainen olo, että se antaa musta heikon vaikutelman, vaikka oikeasti olen nykyisin tosi vahva ihminen.
Onneksi nykyään edes yritetään puuttua kiusaamiseen ajoissa, on KiVa Koulu -hankkeita yms. Ja tällaisia kampanjoita. Täytyy osallistua itsekin.
Oon muuten samaa mieltä kuin Iksu kommentissaan - näytät tosi kauniilta! :)
Ai saamari, itkettää muakin, kun luen teidän kommentteja. :') <3
Mullakin kesti hirveen kauan, että uskalsin alkaa puhua tästä ääneen. Vieläkin se on vaikeaa, mutta, kuten näkyy, en mä enää kiusaamista häpeä. Eikä sillä, että olisin itse ollut aina kaikille kiltti; mä olin just se hiljainen hyväksyjä, joka ei kertonut nähdessään muita kiusattavan tai joka vähän peesaili kavereiden mukana, kun ne haukkui jotain tai ei ainakaan yrittänyt saada sitä loppumaan. Mutta en mä sellaiseen järjestelmälliseen kiusaamiseen ole koskaan ruvennut. lapset ja teinit on vaan niin kauheita toisilleen, ei pääse mihkään. :/ Kun edes sen hiljaisen hyväksynnän sais loppumaan, niin aika monella ois helpompi olla...
Ihan kauheita kokemuksia sullakin. Ja kaikista käsittämättömintä musta on, että aikuiset ei noteeraa niitä avunpyyntöjä. :/
Ja kiitos. Ihan puna tulee poskille.
Kommentoi