Leikin voimaa

Pahinta Nannaa

Pikku Kakkosessa kysyttiin erään iltapäiväjakson aluksi, että mitäs se äiti tai isä nyt puuhaa, kun lapsi on tv:n ääressä (köh, itse olin tietokoneella, köhköh). Sitten lueteltiin kotihommia ruuanlaitosta siivoukseen, lopuksi veikattiin, että ehkä se vanhempi onkin siinä vieressä katsomassa Pikku Kakkosta ja tervehdittiin myös vanhempia. (Tässä kohtaa on pakko myös huomauttaa, että vastasin tv:lle. Kyllä. Ihan oikeasti. Toivottavasti en ollut ainoa, lapsi ainakin katsoi sen näköisenä, että nyt se mutsi sekosi.)

Tuosta pienestä, ei kuitenkaan syyllistävästä, huomautuksesta sain piston sydämeeni. Miksi en olisi voinut vain istua lapseni vieressä ja katsella hänen kanssaan ohjelmia. Jutella mieleen tulevista kysymyksistä ja nauraa yhdessä hauskoille kohdille. Tai vielä parempaa, miksi ihmeessä en vain pistänyt tv:tä kiinni ja lähtenyt vaikka pihalle lapsen kanssa. Hyvin yksinkertaista: olen laiska. Ok, musta on ihan jees, että saa istua sen pienen hetken rauhassa töiden jälkeen, kun lapsi katsoo tv:tä ja joskus vaan on pakko tehdä esim. niitä kotitöitä, mutta en mä myöskään ole kertaakaan kokenut esim. ulkoilua töiden jälkeen mitenkään suunnattoman vaikeana tai kuluttavana. Jostain syystä se lähteminen on vaan välillä tosi vaikeaa.

Mä en koskaan ole ollut mitenkään innokas puistoilija ja yleensä lähtään sinne vain, kun en keksi mitään muutakaan. Suoraan voin sanoa, että lapsen kanssa puistossa tönöttäminen edes sen tunnin ajan on ollut monesti yhtä tuskaa. Meidän lähipuisto on myös toooosi hiljainen, siellä ei yleensä ole ketään muita yhtä aikaa. A itse on usein täysin omissa jutuissaan, eikä musta oikein ole leikkimään sen kanssa. Nykyisin olen kuitenkin huomannut muutosta. Äitin apu kelpaakin hiekkaleikeissä ja hippa- sekä piiloleikit ovat suuressa suosiossa. Ja kas, yhtäkkiä mä tykkäänkin hengailla siellä puistossa. Tänään oli taas potentiaalinen tylsistymishetki tulossa, kun A päätti laskea kymmenen(tuhatta) kertaa liukumäestä. Silloin se jotenkin välähti; mikä mua estää kiipeämästä myös sinne liukumäkeen? Ja se lapsen riemu, kun äiti kiipesi telineen huipulle ja antoi vauhdit ja tuli itse perässä! Voin kertoa, että mulla oli ensimmäistä kertaa meidän puistoilu-uran aikana oikeasti hauskaa!

Tulepä äiti perässä!

Aamu-ulkoilu oli muutenkin normista poikkeava, tosin haluan tämänkaltaisista ulkoiluista sen uuden normin. Ennen puistoilua päätimme extempore painella viereiseen metsään luontoa tutkimaan. Tääkin on ihan hullua; vieressä on valtava metsä ulkoilureitteineen ja me oltiin siellä ekaa kertaa ajan kanssa (ennen on käyty vaan vaunulenkeillä vauva-aikaan ja pari kertaa fillaroimassa pojan istuessa kyydissä). Vaikka mä en olekaan mikään luontoihminen, niin silti metsän rauha on ihanaa. Ja kuinka ihanaa on katsella lasta, joka näkee ympärillään valtavasti ihmeitä.

 

Tämä aamu ei oikeastaan olisi voinut alkaa paremmin. Ulkoilulla taidettiin hankkia myös hyvä ruokahalu (joka tuon pojan kohdalla on suuri ihme) ja hyvät päiväunet (nekin jatkuvasti suuremmaksi ihmeeksi muuttumassa). Nyt on vaan äitilläkin sellanen väsy, että taidan myös oikaista itseni. Jos en nukkumaan, niin ainakin hyvän kirjan pariin. :)

Kommentit

Nää en mä ainakaan jaksa katsoa Pikku Kakkosen tekopirteitä piirrettyjä. Paitsi tietenkin perjantaisin, kun ruudussa on ihqu Jaakko :) Joskus harvoin jos katson lapsen kanssa Pikku Kakkosta, luen siinä sohvalla kirjaa.

Olen sitä mieltä, että parasta touhuamista lapsen kanssa on, kun hän saa osallistua kotitöihin. Ihan oikeasti. Ainakin nelivuotias on jo tosi nohevana, kun saa kantaa vuohille heinät tai mukamas avuksi haravoida lehtiä. Joskus harvoin jos ollaan jossain leikkipuistossa (kaksi kertaa kesässä ehkä, sillä asumme maalla), tylsistyn heti kuoliaaksi. Pelkkää töllöttämistä ja loputtomasti äitikatoilmankäsii-läpän kuuntelua.

Loppuun alleviivaava: heh :)

Nannannaa
Pahinta Nannaa

Jep, meillä kans poitsu on niin ihanan tärkeenä, kun osallistuu kotihommiin. :) Monien hommien kanssa vaan käy niin, että poitsu alkaa tehdä omiaan ja sit mulla menee lopulta hermo. Mutta jotkut peruskotihommat on monesti meidän yhteistä touhuaikaa.

Niin ja kiva kuulla, etten oo ainoa leikkipuistoihin tympääntyvä. Mä oikeesti keksin aina miljoona muuta juttua ennen sitä vaihtoehtoa, mutta joskus sinnekin eksytään (meillä puisto sentäs on lähellä). Ja vitsit, en mä varmaan ees kehtais kiipeillä pojan kanssa siellä telineissä, jos paikalla ois muitakin, mutta tälleen kaksin ollessa se oli aika hauskaa vaihtelua siihen kuoliaaksi tylsistymiseen. Ja hitto, siitä leikkimisestä tuli vielä hyvä mielikin! :D

Ja jep, en mäkään todella moniakaan piirrettyjä jaksais. Jos liikaa yrittäisin kattoa, niin alkais varmaan aika pian se leikkipuistokin taas kiinnostaa. ;)

Kommentoi