Lenkkeilyvihaajan tunnustukset
Olen jo useampaan kertaan tainnut mainita, etten oikein diggaile lenkkeilystä. Itse asiassa juokseminen on mielestäni ihan syvältä ja käveleminen tulee hyvänä kakkosena. Mä kyllä kävelen mielelläni, jos sille on joku syy, vaikkapa kaverin luo meno. Mutta kävely kävelyn vuoksi ei oikein maistu. Toisinaan on ollut kausia, että olen innostunut lenkkeilystä, mutta aika usein into lopahtaa parin viikon jälkeen.
Viime syksynä poikani aloitti liikuntakerhon, jonne meillä vanhemmilla ei ollut asiaa. Niinpä mä jouduin väkisin lenkille, siihen aikaan sunnuntaina kun ei oikein edes mitkään kaupat ole auki ja ei viitsisi autollakaan huristella edes takaisin. Alun kankeuden jälkeen huomasin lähteväni lenkille paljon paremmilla mielin kuin aiemmin. Aloin jopa odottaa sunnuntaita, ja jos mies veikin vuorostaan poitsua kerhoon, niin melkein oli pakko lähteä muuten vaan lenkille. Ja mitä enemmän kelit kylmenivät, sitä mieluummin lähdin. Spotify soi ja kännykän kamera lauloi, kun uskaltauduin pururadoilta metsäpoluille. Toisinaan otin samoiluille poitsunkin mukaan ja yhdessä ihailimme lumen peittämää luontoa. Ja aina vaan sanoin kaikille, että mä vihaan lenkkeilyä.
Joskus helmikuun alussa kävi sitten niin, että töistä tullessani aurinko laski juuri metsän taakse ja värjäsi taivaan oranssin ja keltaisen sävyihin. Koska mulla ei ollut mitään kiirettä, huomasin jälleen painelevani kohti metsää kamera olalla keikkuen. Metsästin auringonlaskua ja kun seisoin pellolla tallentamassa sitä, se iski pakkasen kovettamalla rukkasella kasvoihin; mähän piru vie tykkään tästä. Olin ihan huomaamattani löytänyt sen, mitä olin lenkkeilyssä aina kaivannut. Syyn lähteä ulos. Se syy on minulle luonto ja valokuvaaminen. Viis siitä, vaikka en olekaan loistokuvaaja, mutta olen vihdoin löytänyt jotain, jonka vuoksi saan itseni liikkeelle sen sijaan, että nököttäisin kaikki illat sohvan nurkassa.
Toinen olennainen asia, jonka olen huomannut saavan minut liikkeelle, on vaihtelu. Mulla on Sports Tracker käytössä lisämotivaattorina, ja kun katselen sen piirtämiä lenkkeilyreittejäni, niin niistä ei löydy kahta samanlaista. Yhden ja saman lenkin kiertäminen puuduttaa, vaikka välillä vaihtaisin kiertosuuntaa. Siksi mä varmaan olenkin aina kyllästynyt lenkkeilyyn niin nopeasti. Nyt olen alkanut tutkimaan ulkoilureittien karttoja ja suunnittelen jo etukäteen, mihin suuntaan lähden tällä kertaa. Eilenkin löysin itseni ihan uudesta paikasta. Ainoa, mikä tällä hetkellä ärsyttää, on kävelyreittien suppeus. Joko sahaat sitä yhtä ainoaa (no okei, ehkä kahta) lenkkiä tai sitten pelkäät ohi viilettävien hiihtäjien sauvoja. Jossain määrin antihiihtäjää ärsyttää, että talvella suurin osa reiteistä on kävelijöiltä kielletty. Että menkää luuserit sinne pakokaasujen ja kuran sekaan kävelyteille, täältä tulee kunnon pro-talviurheilijat! Oikeasti olisi kivaa päästä kävellenkin luonnon keskelle. Mä tosin olen sen verran uhmakas, että talsin härskisti latujenkin reunassa. Anteeksi.
Ja hei, kohtahan kevät sulattaa ladut jäljettömiin! Lenkkipolut on taas kävelijöidenkin saatavilla ja linnut laulaa. Niin, ja allergiakausi odottaa. Joten ei huolta, mun epäilyttävä lenkkeilyinnostus kaatuu viimeistään ensimmäisten hengenahdistusten myötä. Mutta siihen asti aion ottaa ilon irti liikunnasta. Ja räpsiä ehkä muutaman kuvan siinä sivussa. :)
