Olemisen sietämätön epäkeveys

Odotin tätä viikonloppua innolla. Pitkä vapaa ja rakkaita ihmisiä kylässä. Suunnitelmissa piparintuoksua ja rentoutumista.

Nyt mulla on takki tyhjä. Tuntuu, ettei mitään viikonloppua ollutkaan ja huominen työpäivä ahdistaa jossain tuolla pallean tienoilla. Olo on stressaantunut ja väsynyt. Tuntuu, että kaikki kaatuu taas niskaan.

Älkää käsittäkö väärin. Oli ihanaa nähdä läheisiä ja vielä ihanampaa, ettei tarvinnut viettää koko itsenäisyyspäivää kaksin pojan kanssa miehen ollessa töissä. Silti, syystä tai toisesta, mä oon aivan kammottavan väsynyt. Ennen vapaita töissä oli rankkaa, eikä kaikki ole vielä aivan selvää. Se tottakai stressaa taustalla. Samalla tuntuu, ettei mikään muukaan toimi. Piparitaikinakin meni pilalle. Saatiin siitä jotain aikaiseksi, mutta oli se aikamoisen säätämisen takana.

Vihaan lyhyitä hermojani ja sitä, etten opi paremmaksi ihmiseksi. Ärsyttää, etten kelpaa itselleni ja miten voisin silloin kelvata kellekään muullekaan. Inhoan, kun jälleen kerran huudan pienelle uhmaikäiselle. Minunhan pitäisi olla se järkevämpi. Mutta en ole. Jotain minussa on vialla.

Osaisinpa ottaa yhtä rennosti kuin kissat. Mutta en osaa. Tällainen olen, enkä muuksi osaa muuttua. Valitettavasti.