Omasta maasta
Ensi alkuun on ehkä hyvä pohjustaa, että mä en todellakaan ole viherpeukalo. Mä en saa suurta nautintoa tunkiessa käteni multaan, enkä mä nauti, kun piha on täynnä joka sortin kukkaa ja kasvia. Mä en myöskään saa mitään kiksejä siitä, että huhkin hiki hatussa ja selkä/polvet kipeinä puskien juurella nyhtämässä rikkaruohoja. Ei, saan siitä ainoastaan pahan mielen. Mä voisin vaikka pitää luennon siitä, kuinka paljon mä inhoan puutarhahommia. Mutta yhdelle asialle mun sydän lämpenee, nimittäin tälle:
Oih!
Nam!
Maiskis!
Jos valitsen jotain puutarhaani, on se ehdottomasti hyötykasvit. Kun muutimme vajaa vuosi sitten tähän, saatoin tuntea jonkinasteista epätoivoa; piha oli osittain hyvinkin villiintynyt ja kuten yllä mainittu, en olisi halunnut tehdä sen eteen mitään. Ja edelleen voin sanoa; kaikki kunnia N-miehelle ja vähän myös mun äidille, joka on sormet syyhyten meitä käynyt auttamassa puutarhan kanssa. Kaiken mualiman kukkia on lähtenyt raa’alla kädellä pois, mutta noihin hyötykasveihin ei ihan hevillä kosketa. Viime syksynä me missattiin viinimarjat ja karviaiset (Meillä on yksi aivan valtava punaherukkapuska, yksi vähän hillitympi ja pari pientä, kolme mustaviinimarjaa ja kolme karviaista.), mutta meinattiin kirjaimellisesti hukkua omenoihin. Meillä on yksi aivan hillittömän kokoinen omenapuu (Kun sanon hillittömän, mä myös tarkoitan sitä. Se on varmaan kaksi kertaa meidän talon korkuinen.), joka teki viime vuonna aivan hillittömän määrän aivan hillittömän kokoisia omenoita. Kannoin niitä kassikaupalla työkavereille, naapureille, sukulaisille, tutuille ja tutuntutuille ja varmaan kissanentisenomistajankumminkaimallekin. Äiti keitteli mun kanssa sosetta soseen perään, omenoita lohkottiin, paloiteltiin, säilöttiin ja kannettiin tässäkin muodossa vaikka minne. Ja silti niitä omenoita mädäntyi lumen alle, kun ei vaan yksinkertaisesti ehditty tehdä niille kaikille jotain ennen lumen tuloa, tai edes kantamaan niitä kompostiin. Noh, tänä vuonna ei pelkoa. Oon tähän mennessä bongannut meidän omenapuusta neljä omenaa. Jep jep.
Mutta tänä vuonna sen sijaan hukutaan viinimarjoihin. Niitä on röykkiöittäin. Mä en vissiin ihan täysin ymmärtänyt, kun mulle sanottiin, että puskien karsiminen saa ne rönsyilemään lisää. Mähän nimittäin leikkasin, leikkasin ja leikkaamisen jälkeen vielä vähän lisää leikkasin viinimarjapuskien oksia poikki. Hus, pois ja heihei, selvitään vähemmälläkin. Yhden pienen puskan myös lahjoitin onnelliselle työkaverille. Nyt mä oon koko kesän tuijottanut epäuskoisena, kun musta tuntuu, että noi puskat kasvaa silmissä. Ja kauempaa katsottuna tuntuu, ettei niitä marjoja nyt kovin paljoa ole, mutta olen tähän mennessä poiminut n. 6-7 litraa marjoja ja musta tuntuu, että niitä on ainakin kymmenkertainen määrä. Ainakin. Apua. Mä jouduin jopa ostamaan mehustimen, koska mitä ihmettä mä muuten noista herukkamääristä tekisin! Tällä hetkellä pakastimen alalokero pullistelee jo raparperista (Ah, unohdin mainita raparperit, ette usko, niitäkin on ihan hillittömästi!) ja ensimmäisistä kokonaisina pakastettuina punaherukoista. Tällä hetkellä pöydällä odottelee n. 3 litran savotta soseutusta varten. Viikonloppuna äiti tulee (siunattu äiti!) auttamaan mua mehustamisessa ja mehua lähtee varmaan taas ympäri Etelä-Suomea. Tuskin kuitenkaan marjat siihen loppuu. Tällä hetkellä oon vahvasti sitä mieltä. :D
Mutta vaikka tää nyt kuulostaakin paniikinomaiselta, niin en voisi olla onnellisempi; omasta maasta saadaan vuoden tarpeiksi mehua, sosetta jne. Meillä käytetään marjoja runsaasti, joten aika mahtia, ettei niitä tarvitse ostaa aina kaupasta. Vielä kun olisi mansikkaa ja vadelmaa… Ensi vuodeksi on suunnitteilla pieni kasvimaakin. Onneksi N-mies on myös innoissaan. Jos nää jäis mun vastuulle, niin taitais jäädä vaan huulen heitoksi. :D
Onneksi äiti on nopea poimija, niin tämä pikku tuholainen ei ehdi syömään kaikkea sitä mukaa, kun poimitaan. :)
Ps. Mulla meinas tulla kyyneleet silmiin, kun keitin tänä vuonna ensimmäiset punaherukkakiisselit; pelkästä tuoksusta tuli lapsuus ja mummin/äidin tekemät herkut mieleen. Snif.