Pessimistikin voi toivoa parasta

Minulle on oikeastaan koko elämäni osoitettu epäkohtia, jotka minun pitäisi muuttaa. Lapsena ympäristö tottakai osoittaaa, kuinka pitäisi käyttäytyä, olla ja elää. Ala-asteella mukaan tuli kiusaaminen ja sain päivittäin kuulla, mikä kaikki minussa on vialla. Yläasteella jatkettiin samalla linjalla, sekä kotona että kylillä. Vielä nyt aikuisenakin joudun aika usein tilanteeseen, jossa minun persoonani, tapani ja käyttäytymiseni kyseenalaistetaan ja tuodaan negatiiviseen valoon, joskus läheisten kautta, mutta useimmiten nimenomaan ympäristön huutamana. Suurin vikani on kai se, etten koskaan ottanut näistä asioista opikseni, enkä näin ollen suostunut muuttamaan itseäni.

Olen pessimisti, sen myönnän. Elämänasenteessani on parantamisen varaa, vastoinkäymiset tuppaavat ikävä kyllä lyömään minua selkään hiukan kovemmalla otteella, vaikka kuinka yritän tapella vastaan. Enkä siis suinkaan tarkoita sitä, että minun elämäni olisi erityisen kamalaa muiden elämiin verrattuna, vaan siis yksinkertaisesti sitä, että otan monet asiat muita raskaammin. Ryven hetken siinä tunteessa, kunnes muistan taas rauhoittua ja katsoa asiaa hiukan eri perspektiivistä. Mutta tässä on se vika. Jälleen tänään kuulin, että tuo rypeminen on täysin turhaa, minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja muuttaa oma asenteeni.

Huoh. Kuinkahan monta kertaa olen yrittänyt? Kuinka monta kertaa olen joutunut pettymään, kun ei ne hermot taaskaan pitäneet? Kuinka monta kertaa olen joutunut kuulemaan, että suhtaudun elämääni väärin/olen huono, koska en muutu/pessimistit ovat ilkeitä ja itsekkäitä ihmisiä?

Ihmiset kuvaavat minua usein iloiseksi ja empaattiseksi ihmiseksi. Läheiseni tietävät, että olen suurilta osin pessimisti, mutta he tietävät myös, ettei se ole minussa kaikki. Toisinaan on hyvä tarkistaa, millä tavoin tuon pessimismin esiin, enkä ikinä tahtoisi olevani elämään kyllästynyt ja tympeä ihminen, jollaisiksi pessimistit usein kuvataan. Siksi tämä luokittelu hämmentää. Yhteiskunta sanoo, että pessimismi on huono juttu, mutta silti minut useimmiten kuvataan myönteisillä sanoilla. Enkö sitten ole ihan aito pessimisti. Kuten tässäkin, myös monessa muussa asiassa luokittelu harmittaa. En vain jaksa ymmärtää, miksi jokainen ihminen pitää asettaa johonkin tiettyyn lokeroon.

Minulle pessimismi on selviytymiskeino. En ole koskaan tuntenut hukkuvani siihen, enkä ole kokenut sitä ongelmaksi, päin vastoin. Pessimismi on suojannut minua monelta pettymykseltä, koska olen sen kautta osannut varautua siihen pahimpaan. Toisaalta olen myös saanut monta iloista hetkeä, kun joku asia onkin sujunut oletettua paremmin. Joillekin tällainen ajattelutapa ei ehkä sovi, mutta itselleni kyllä. Harmittavinta on tässä siis se, että ajattelutapani tuomitaan useimmissa yhteyksissä typeränä, vaikka minulle se on iso osa persoonaani. Olen myös välttänyt monta isoa ongelmaa, kun olen varautunut kunnolla tuleviin asioihin.

Silti en väitä, että ajattelutapani olisi aina oikea. Joskus olen stressannut pessimismin takia asioita aivan turhaan ja toisinaan huomaan vain törmääväni seiniin, kun en näe asioita realistisesti pessimismin takaa. Silloin onkin aika hengittää syvään muutama kerta ja tarkistaa omaa suhtautumistaan. Aina se ei vain ole niin helppoa kuin usein annetaan ymmärtää. Pessimismi on ainakin minussa niin syvälle rakennettua, että se nostaa päänsä aina uusien ja haastavien tilanteiden edessä. Liiallinen pessimismi toki aiheuttaa myös närää läheisissä, eikä jatkuva negatiivinen ajattelu tee kellekään hyvää. Olen itsekin joutunut olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät näe missään mitään hyvää, mutta silloin on mielestäni jo kyseessä isompi ongelma kuin pelkkä pessimismi.

Jos joskus saan läheisiltäni negatiivista kommenttia tähän ajattelutapaan liittyen, saatan alkuun loukkaantua, mutta järjen puuttuessa peliin pystyn yleensä näkemään asian myös toisten kannalta. Siksipä olen itse ennemminkin sitä mieltä, että on parempi pelätä pahinta, mutta kuitenkin toivoa parasta. Sillä pääsee usein eteenpäin pettymättä, mutta jaksaa kuitenkin myös unelmoida ja tavoitella haaveitaan.

Suhteet Oma elämä

Tuplasuklaatäytekakku

Viikonloppuna juhlittiin mun 20-vuotiasta kälyä ja (kuten aina) sain toimia kakkumestarina. Tällä kertaa haastoin itseäni koristelemalla kakun kokonaan sokerimassalla, aiemminkin kun olen lähinnä tehnyt pienet koristeet massasta ja muuten päällystänyt kermalla. Ihan nättihän siitä tuli, mutta kakku lössähti nopeammin kuin olisin kuvitellut. Leikkaamisen koin (kuten muutkin) hankalammaksi kuin kerman kanssa, joten luulen tästä lähtien pysyväni tutulla, turvallisella ja hyväksi koetulla kermakuorrutuspuolella (ellei joku nimenomaan toivo muuta). Tässä resepti, täytteet ovat omasta päästä, pohja ihan perinteinen tumma pohja. Koristeet ja päällinen valmiiksi värjättyä sokerimassaa.

dsc_0071.jpg

n. 15 hengelle

Pohja:

6 kananmunaa

2 1/4 dl sokeria

1½ dl vehnäjauhoja

3/4 dl tummaa kaakaojauhetta

1½ tl leivinjauhetta

Täyte 1:

2½ dl vispikermaa

250 g maitorahkaa

200 g valkosuklaata

2 liivatelehteä

Täyte 2:

2½ dl vispikermaa

250 g maitorahkaa

200 g maitosuklaata

1-2 liivatelehteä

(Lisäksi Lime Gurdia makua tuomaan)

Koristeeksi:

mustaa ja liilaa sokerimassaa

liilasta ja pinkistä sokerimassasta tehtyjä koristeita

 

Vaahdota pohjan munat ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet varoen joukkoon (älä vatkaa liikaa, ettei vaahto lässähdä). Kaada voideltuun ja jauhotettuun vuokaan (halk. 28 cm). Paista 200 asteessa n. 20 min. Anna kakun jäähtyä hetki ja kumoa sitten leivinpaperin päälle. Anna jäähtyä kunnolla ennen kuin leikkaat kolmeen osaan. Kelmuta vuoka sisäpuolelta ja laita yksi osa kakusta vuoan pohjalle. Sivele päälle halutessasi ohut kerros Lime Gurdia (limetahnaa siis toisin sanoen), omaan makuun se ainakin toi kivaa lisää suklaiden rinnalle.

Valkosuklaatäyte: Laita liivatteet likoamaan. Vaahdota vispikerma ja lisää siihen rahka. Sulata valkosuklaa ja sekoita vaahtoon reippaalla otteella. Kuumenna hyvin pieni tilkka vettä ja sulata liivatteet joukkoon. Kaada liivateseos ohuena nauhana joukkoon. Kaada täyte vuokaan ja aseta keskimmäinen osa pohjasta kevyesti päälle (älä paina, jottei täyte pursua yli). Laita jääkaappiin hyytymään siksi aikaa, kun teet seuraavan täytteen.

Maitosuklaatäyte: Laita liivatteet likoamaan. Vaahdota vispikerma ja lisää siihen rahka. Sulata maitosuklaa ja sekoita vaahtoon. Kuumenna tilkka vettä ja sulata liivatteet siihen (itse ehdin sulattaa kaksi, mutta maitosuklaatäyte oli jo ennestään niin jämäkkä, että laitoin vain n. puolet liivateseoksesta). Sivele jälleen Lime Gurdia pohjan päälle. Kaada täyte vuokaan ja aseta viimeinen pohjapala päälle. Laita kelmu vuoan ympärille ja anna hyytyä ainakin pari tuntia (mehevämmän kakun saat, kun annat hyytyä seuraavaan päivään).

Koristelu: Ota kakku vuoasta tarjoiluastialle. Vaahdota n. 1 dl kermaa ja levitä se kakun päälle. Kauli mustasta sokerimassasta pyöreä levy (käytä tomusokeria ja nostele usein, jottei levy tartu kiinni), joka yltää pari senttiä reunoille. Aseta levy kakun päälle ja tasoittele varoen. Kauli pitkulainen levy sokerimassasta, n. 85 cm. Leikkaa reunat tasaisiksi, jätä leveys n. 3 cm. Kierrä tasaisesti kakun ympärille. Päät voi joko yhdistää tai tehdä ”rypytyksen”, kuten kuvissani. Koristele kakku ennakkoon tehdyillä koristeilla.

dsc_0074.jpg

dsc_0077_0.jpgdsc_0079_0.jpg

Ps. Nimi on tehty (ja kukat kiinnitetty!) suklaanmakuisella koristetahnalla, tai mitä nyt onkaan. 😀 Löytyy useista puodeista, jotka muitakin koristelutarvikkeita myyvät.

Pps. Aina ei voi onnistua; vaikka olinkin superylpeä muuten aikaansannoksestani, niin toi nimihän meni aivan päin prinkkalaa, kun onnistuin sörssimään kaksi ekaa kirjainta. Huoh.

Ppps. Miks en saa kuvia vierekkäin?! Eiks se oo mahdollista?! Vai enks vaan osaa?! Argh! 😀

Koti Ruoka ja juoma