Iloinen ilta Keravalla eli #teammomfien kevätbileet

 

dsc_0979_0.jpg

DSC_0985.JPG

DSC_0991-001.JPG

DSC_0992.JPG

DSC_1025.JPG

DSC_1026.JPG

DSC_1034.JPG

DSC_1037.JPG

DSC_1055.JPG

Olen viime aikoina ollut melko stressaantunut ja kiireinen. Vaikka nautin juhlien järjestämisestä, pojan synttärijuhlat veivät multa loputkin mehut ja viikonlopun saapuessa mun takki oli aika tyhjä. Lauantaina suuntasimme vielä pojan serkkujen synttäreille ja useamman sadan ajokilometrin jälkeen olin melko onnellinen siitä, että pääsisin pian vaihtamaan vapaalle. Samaan aikaan vatsanpohjassa kutkutteli jännitys uusien ihmisten tapaamisesta ja joukkoon sopeutumisesta. Melko turhaan kuitenkin; vietin eilen äärettömän hauskan illan #teammomfien kevätpippaloissa.

Mun oli alun perin tarkoitus ajella yöllä kotiin, mutta rankan päivän päätteeksi päätinkin ottaa yökamppeet mukaan ja jäädä yöksi. Vielä ovikelloa soittaessa jännitys kutitteli, mutta jännitys kaikkosi pian sisälle päästyäni. Olo oli melko epätodellinen katsellessa huoneen täydeltä ihmisiä, jotka olivat tutunnäköisiä, mutta silti vieraita. Joukkoon oli kuitenkin helppo solahtaa ja oli hauska huomata, kuinka niin moni on aivan samanlainen kuin bloginsa antaa ymmärtää. Yhtään ei kaduta siis koko reissu, vaikka vähän väsyttääkin, sillä olen jälleen monta muistoa rikkaampi ja kaiken sen nauramisen jälkeen elän varmasti taas hitusen pitempään.

Moni muu osaa varmasti sanoittaa illan annin mua paremmin, mutta oli pakko tulla naputtelemaan omatkin fiilikset. Innolla odotan jo seuraavaa tapaamista!

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

Neljä vuotta sitten

Neljä vuotta sitten istuin iltaa kotisohvalla ja odottelin jo niin tutuksi käyneitä supistuksia. Viimeisen kahden viikon aikana olin kärsinyt samankaltaisista supisteluista joka ilta, joka yö. Ne alkoivat illalla yhdeksän aikaan, olivat hillittyjä, mutta säännöllisiä. Jossain vaiheessa iltaa tai yötä sain aina unen, herätäkseni yöllä kovempiin supistuksiin ja toivoon siitä, että ehkä tänä yönä alkaa tapahtua. Monena yönä ramppasin eteiskäytävää kellottamassa supistuksia. Pari kertaa seisoin lämpimässä suihkussa helpottamassa kipua toivoen, ettei se kuitenkaan loppuisi. Yhtenä erityisen tuskaisena aamuyönä lähetin vastahakoisen miehen aamuvuoroonsa, koska ei tästä kuitenkaan mitään tulisi, taaskaan. Ja toivoin silti. Turhaan.

Neljä vuotta sitten supistuksia ei tullutkaan. Vauva potkutteli vatsassa rauhallisesti, melkein liiankin. Söimme hyvin ja hartaudella, juttelimme ja katsoimme elokuvaa, jota en enää muista. Tarkistimme sairaalakassin ennen nukkumaanmenoa ja yritimme tajuta, että puuttuvista supistuksista huolimatta tämä oli viimeinen iltamme kaksin. Nukuin hyvin, paremmin kuin kertaakaan ainakaan puoleen vuoteen. Ja heräsin aamulla viiltävään pettymykseen, kun kroppani ei halunnutkaan toimia. Soitin sairaalaan, tarkistin vielä kerran repun ja herätin miehen. Nyt mennään. Viimeinen kuva muhkeasta mahasta, takaisin ei ole enää paluuta.

dsc_0013.jpg

Rv 42+0

Ajomatkan olimme hiljaa. Perjantaiaamu pyöri epätodellisena ympärillämme, miksei muu maailma ollut pysähtynyt meidän kanssamme? Synnärin ovilla minua harmitti, harmitti todella. Ei tämän näin pitänyt mennä. Tännehän tullaan tohinalla, kivuissa tai edes vesien mentyä. Mutta minä kävelin sisään kivuitta, ilman merkkiäkään synnytyksestä. Ihana kätilö otti minut kuitenkin lämmöllä vastaan, meitä oli odotettu. Lopulta mikään ei mennyt, niin kuin piti, mutta meni sittenkin. Tulihan minusta kuitenkin äiti, miehestäni isä. Ihanan, suloisen poikavauvan vanhemmat.

Huomenna se pikkuinen vauva täyttää jo neljä. Mihin nämä vuodet oikein katoavat?

dsc_0026-001.jpg

Pikku nykerönenän ensimmäinen aamu.

Onnea ihanalle, fiksulle, suloiselle, taitavalle ja äärettömän rakkaalle pojalleni!

Perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus