Mä pystyn taas hengittämään. Sydän ei hakkaa niin kovaa, eikä rinnassa ole jatkuva ahtauden tunne. Peilikuva hymyilee ja miehen kanssakin naurattaa useammin. Poitsu tuntuu huomanneen, että äiti on nyt onnellisempi. Maailma on jatkanut pyörimistään, eikä mua ahdista. Yhtäkkiä tuntuu siltä, että elämä on oikeasti tosi kivaa. Ihan kuin olisin herännyt pitkästä painajaisesta.

Viime yönä nousin sängystä vielä kerran juomaan. Mieli kävi kierroksilla, eikä uni tullut. Mutta ei ne ollut ahdistavia kierroksia, kunhan mietin tulevaisuuden suuntaa. Keittiössä katselin katse tyhjänä pihalle, kunnes tajusin, että lunta sataa. Tuijotin lumoutuneena valkoisia höttöhiutaleita, jotka tanssivat tuulessa. Koska maa ei ole tuon valkoisempi, ei se sade kauaa kestänyt. Mutta kaunista se oli ja tiesi hetkensä.

Taivaanrannan punerrus ennakoi auringonnousua. Huomenna on talvipäivänseisaus, vuoden lyhyin päivä. Pian päivä taas pitenee, aurinko voittaa kaamoksen, jälleen kerran. Mutta musta tuntuu, että mun kaamosahdistus ei ollutkaan kaamoksesta johtuvaa, ainakaan kokonaan. Se on aika helpottavaa tajuta. Mä todella saatoin tehdä oikean ratkaisun.