Marraskuu.

Joka vuosi se iskee, tein mitä tahansa. Ei auta positiiviset ajatukset, ei vitamiinit. Ei muiden seura, ei yksinolo. Ruokavalio ja liikunta on kai kaiken aa ja oo, mutta aina ei vaan jaksa. Ulkona on synkkää ja mun päässä vielä synkempää.

Elämäntilanne potkii päähän, enkä tiedä mitä tehdä. Väsyttää ihan hirveästi. Surffailen ympäri nettiä, teen hakemuksia, soittelen puheluita. Harkitsen, punnitsen, pohdin. Mies ei kuuntele täysillä, kun yritän kertoa kaikesta ja otan sen itseeni. En puhu moneen päivään kuin välttämättömät, en halua riidellä. Annan ahdistukselle vallan, vaikka hymyilen töissä, kaupungilla, kaupan kassalla. Kavereiden seurassa yritän avata suuni, mutta en saa puhuttua loppuun tai alan vähätellä tuntemuksiani. Ei tässä mitään, se on vaan tää marraskuu. Kotonakaan en jaksa enää mököttää ja pikkuhiljaa meillä taas puhutaan, ehkä vähän nauretaan. Mutta varon puhumasta tietyistä asioista. Tuntuu, ettei mies ymmärrä, ettei kukaan ymmärrä. Olen koko ajan pahalla päällä, vaikka yritän esittää vahvaa. Inhoan itseäni, kun tiuskin tai näytän nyrpeää naamaa. Yritän hymyillä, yritän kuunnella, olla läsnä, vaikka haluaisin vain käpertyä peiton alle itkemään. Pakko olla vahva. Lapsen hymy valaisee päiviä ja hetkittäin tuntuu, että koko mielen mustuus on vaan illuusio. Pukeudun naamiaisasuun ja hassuttelen kavereiden kanssa. Laulan lapsen kanssa joululauluja ja leikin lentokonetta. Teemme yhdessä lumiukon ja heittelemme sitä lumipalloilla. Vedän punaisen mekon päälle, valitsen korut ja kierrän hiukset nutturalle. Vietän pikkujouluja kavereiden kanssa, ja me nauramme, paljon. Mutta sitten taas joku mitätön asia musertaa. Ja silloin ne isommatkin asiat ahdistaa enemmän.

Ahdistus. Se on se päällimmäinen tunne, joka seuraa mua tällä hetkellä joka päivä. Ei joka hetki, mutta joka päivä. En tiedä, voiko kaikkea laittaa marraskuun syyksi, ehkä ei. Tunsin pitkään olevani välitilassa, odotin, että jotain tapahtuisi. Mutta mitään ei tapahtunutkaan. Nyt olen umpikujassa, enkä näe oikeastaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä takaisin. Yksi tie kului loppuun, enkä löydä täältä enää mitään, mutta takaisin palaaminen pelottaa. Mitä jos valitsen uuden suunnan, mutta päädyn silti taas umpikujaan? Kunpa joku voisi tehdä valinnat mun puolesta.

Viime yönä sydän hakkasi rinnassa niin lujaa, että oksetti ja pelotti. Koska tämä oikein loppuu?