Mä inhoan keskeneräisyyttä. Mä inhoan, kun valokuva-albumeissa on kuvat jo ojennuksessa, mutta tekstit puuttuu. Mä inhoan siivota, koska ikinä ei ole aikaa siivota koko taloa kerralla. Mä inhoan remontteja, koska ne ei valmistu i-ki-nä. Mä inhoan loska-aikaa, kun ei ole enää syksy, mutta ei vielä talvikaan (saatikaan kun se kestää koko nk. talven). Mä taisin inhota opiskeluakin juuri tästä syystä; aina tuntui, että olen keskeneräinen. Ja ennen kaikkea, mä inhoan asettaa itselleni tavotteita, koska niiden aikaansaamiseksi täytyy kestää keskeneräisyyttä. Malttamaton, sehän mä olen.

Tällä hetkellä mä tunnen eläväni jonkinlaisessa välitilassa. Samalla kun henkisesti valmistaudun siihen inhottavaan syksyn ja talven väliseen loska-vuodenaikaan, valmistaudun henkisesti myös muihin muutoksiin. Olen ottanut askeleen kohti muutosta, mutta vielä olisi useampi askel edessä. Tällä hetkellä en voi tehdä muuta kuin odottaa, sillä en voi tehdä juuri nyt mitään muutoksen aikaansaamiseksi. Ja jos minusta riippumattomista syistä matka jääkin kesken, niin saatan olla hiukan hukassa. Minulla on varasuunnitelmia, mutta sitä en vielä tiedä, olenko tarpeeksi rohkea toteuttamaan niitä. Toisaalta, kun katson elämääni taaksepäin, tiedän olleeni rohkea jo monta kertaa. Tiedän, että tälläkin kertaa kerään itseni ja jatkan eteenpäin, oli suunta mikä tahansa.

Mutta tämä ankea, kamala välitila. Tämä hetki tuntuu siltä kuin aika olisi pysähtynyt. Pian viimeisetkin lehdet tippuvat puista ja luonto pysähtyy odottamaan talvea. Samaan aikaan minun elämäni on välitilassa, odottamassa, että jotain tapahtuisi.

Onneksi kello edes tikittää ja kertoo, että aika kuluu sittenkin.