Joku aika sitten kysyin A:lta, että kuka on hänen paras ystävänsä. Ensimmäiseksi vastaukseksi tuli eräs päiväkotikaveri, mutta sitten A mietti hetken ja totesi sitten: ”Eikun Viivi ja Aada!” Blogiani seurailleet tietävät ehkä, keistä on kyse.

Etualalla Viivi, taustalla häämöttää Aadan korvat.

Vauvaa odottaessamme mietimme kovasti, että miten kissat tulevat suhtautumaan vauvaan. Jotkut kauhistelivat, että miten me edes voimme tuoda vauvaa samaan talouteen kissojen kanssa. Nehän raapivat, menevät nukkumaan vauvan naaman päälle ja levittävät ympärilleen karvoja, joihin vauva sitten tukehtuu. No, nyt ihan äkkiseltään en muista törmänneeni yllä mainittuihin tilanteisiin, joten en ollut asiasta kovin huolissani. Enemmän minua mietitytti, että loukkaantuisivatko kissat verisesti, kun toisimme kotiimme rääkyvän pakkauksen.

En nyt ihan muista, että kuinka kissat ihan ekoina päivinä vauvaan suhtautuivat. Innokkaasti kävivät ainakin nyyttiä haistelemassa, mutta muuten en muista niiden kiinnittäneen vauvaan huomiota. Sohvalla vauvaa imettäessäni Aada olisi aina kovasti halunnut syliin, mutta kun ei mahtunut, meni loukkaantuneena mököttämään muualle. Pinnasänkyyn en muista kissojen juuri menneen, ainakaan silloin, kun A oli siellä. Laitoimme varuiksi kuitenkin A:n huoneen oveen hakasen, jotta kissat eivät päässeet huoneeseen, kun vauva oli nukkumassa. Jos A pötkötteli lattialla, etenkin Viivi otti asiakseen mennä viereen vahtimaan. Alkuun siis yhteiselo sujui täysin ongelmitta.

Sitten A lähti liikkeelle, eikä mikään tai kukaan ollut enää turvassa. Ryömivä vauva vikkeline käsineen oli kissoille kauhistus ja kissatyypit poistuivat yleensä A:n kulkureitiltä ennen kuin ehti kissaa (hehe) sanoa. Kauhuissaan kissat seurasivat, kuinka A nousi kontilleen, sitten sohvanreunaa vasten pystyyn ja lopulta tuo pieni pirulainen lähti kävelemään. Tämän myötä väistämättä kävi myös niin, että joskus pienet kädet tarttuivat turhan ronskisti kissan houkuttelevan pehmoisesta turkista tai hassuista korvista kiinni. Kissojemme reaktio vaihteli; Aada yleensä otti osumaa tyynen rauhallisesti ja sietokyvyn ylittyessä päätti siirtyä käsien ulottumattomiin. Viivi taas pääasiallisesti lähti karkuun välittömästi, mutta joskus näytti pehmeää tassua. Äkkiseltään en kuitenkaan muista kovin montaa kertaa, että kynnet olisivat pientä ihmistä päässeet raapimaan. Ne harvat kerrat, kun näin on käynyt, tapahtui vasta myöhemmin, kun A jo ymmärsi, että kissoja ei saa satuttaa, mutta kävipä silti kiukuspäissään lätkäisemässä tai vetämässä hännästä. Tuolloin pienet naarmut ovat mielestäni jo ihan sallittuja. Myöhemmin olen miettinyt, että vaistoavatkohan kissat sen, että milloin kyseessä on pieni lapsi, joka ei ymmärrä satuttavansa? Meillä tämä tuntui nimittäin menevän niin.

Leikkikaverina Viivi.

Nykyisin olen erittäin iloinen siitä, että lapseni on saanut kasvaa kissojen kaverina. Kissat ovat meille perheenjäseniä ja tämän A:kin muistaa aina sanoa, kun joku kysyy keitä meidän perheeseen kuuluu. Lemmikit opettavat myös eläinten kunnioittamista ja A:lla on selvästi sympatiat eläimiä kohtaan, jos niitä sattuu tai kohdellaan huonosti. A:n mielestä on myös kivaa leikkiä kissakavereidensa kanssa, ja kissatkaan eivät enää juokse kauhuissaan karkuun A:n lähestyessä. Ja onhan se nyt melko hellyyttävä näky, kun kissa yrittää ahtaa itsensä pienen pojan syliin. Aadalla on myös tapana tulla mun kanssa arkiaamuisin herättämään poitsua. Aada nimittäin odottaa pojan huoneen ovella valmiina syöksymään sisään heti, kun avaan oven. Joskus aikaisina aamuina poitsu ei meinaa herätä heti ja jatkan itse jonkun aikaa aamutoimia ajatuksena, että A saisi herätä itsestään kodin ääniin. Aada ei tyydy odottelemaan, vaan juoksee suoraan poitsun sänkyyn ja käpertyy kerälle nukkuvan pojan viereen. Siinä kyllä sydän sulaa.

Sylikaverina Aada.

Mukavaa viikonloppua kaikille!