Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari (eli pari sanaa ammatinvalinnan vaikeudesta)

Muistattehan kyselyvihkot, joissa oli kysymys per sivu ja jota kierrätettiin kavereilla? Luovimmista kysymyksistä sai kavereilta kiitosta ja kinkkisistä nuhteita. Pyöriteltiin silmiä niille, jotka vastasivat joka toiseen kysymykseen ”en mä tiedä”, mutta sitten oltiinkin itse tuskaisena, kun ei meinannut keksiä nasevaa vastausta. Ja oli siellä se yksi kysymys, johon juuri kukaan ei uskaltanut vastata: Kenestä tykkäät? Mä rakastin näitä kysymysvihkoja. Musta oli kivaa keksiä kysymyksiä ja lukea kavereiden vastauksia. En ole niin nokkela, että olisin kuitenkaan suuresti nauttinut niiden täyttämisestä, mutta erilaisten kysymysten keksiminen oli hauskaa.

Jostain syystä mulle on kuitenkin jäänyt vahvimpana mieleen kysymys haaveammatista. Oon joskus saattanut mainita, että mulla on ollut ainakin miljoona plus viiskytkaheksan eri harrastusta ja haaveammatit ei varmastikaan jää tästä kovin paljoa jälkeen. Muistan vastanneeni joskus siskon kyselyvihkoon, että haluaisin olla lappuliisa. Mä muistan ne haparoivat tikkukirjaimet, joten oon ollut varmaan ekaluokkalainen. Oon myös aika varma, etten mä edes tiennyt, mikä on lappuliisa, joten oon oletettavimmin vastannut sen vaan siksi, että se kuulosti hauskalta. Toinen mieleen jäänyt vastaus on poliisi. Siitä mä oikeesti haaveilin, mutta jossain vaiheessa todellisuus löi avokämmenellä kasvoille ja aloin haaveilla hiukan realistisemmista vaihtoehdoista. Mä olisin halunnut myös kampaajaksi, eläintenhoitajaksi ja leipuriksi, mutta allergiat pilasivat nekin haaveet aika tehokkaasti. Kun ysiluokalla sitten piti keksiä, että mikä musta oikein tulee isona (en pitänyt lukiota vaihtoehtona), tunsin olevani hiukan hukassa. Ja koska mä olin hyvä lasten kanssa, tai oikeastaan, koska kaikki sanoivat, että mä olen hyvä lasten kanssa, niin hain lähihoitajaksi. Opiskeluaika ei sujunut aivan ongelmitta ja nykyiseltään mun koulutusnimike onkin lastenohjaaja, mutta lasten parissa siis ollaan joka tapauksessa.

Valmistuttuani olin tilanteeseeni melko tyytyväinen. Tunsin olevani hyvä työssäni ja suurin osa opiskelun jälkeisestä työkokemuksesta on positiivista. Jossain vaiheessa mä kuitenkin tympäännyin. Tällä hetkellä koen olevani ammatissa, joka on ihan kiva. No, kyllähän te tiedätte. Vähän sama, jos ostat mekon, joka on ihan kiva. Kotona sä pyörit tuskaisena peilin edessä ja mietit, että miksi sä ikinä ostit sen. Lähdet juhliin, kun ei ole muitakaan vaihtoehtoja, mutta myöhemmin sä katot kuvista, että olis pitänyt sittenkin hankkia joku toinen. Mekon kanssa on vaan hiukan helpompaa. Sä myyt sen eteenpäin tai vaikka vaan unohdat vaatekaappiin ja ostat tilalle kivemman. Mutta ammatin kanssa tarvitsee ehkä hiukan enemmän harkintaa.

Mä oon nyt viimeiset pari vuotta hokenut kaikille, etten mä oikein tiedä, mikä musta tulee isona. Pikku hiljaa mua alkaa itseänikin turhauttaa koko tilanne. Mä en missään nimessä halua vain tyytyä nykyiseen tilanteeseen, koska itseni tuntien tulen katumaan, jos en tee asialle jotain. Mä en halua olla katkera siksi, etten saanut mitään aikaan nuorempana. Mutta helpommin sanottu kuin tehty, koska mä en todella tiedä, mitä haluan. Ja vaikka sen keksisinkin, niin ei se vielä tarkoita, että mun haluamiset on mun käsien ulottuvilla. Suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, sanovat, että opiskele! Ikävä kyllä elämä ei ole niin helppoa. Jos mä osaisin taikoa, niin kyllä mä sen opiskelupaikan itselleni taikoisin. Mutta koska en osaa, niin mun täytyy mennä tahmeampaa väylää ja sillä väylällä on muutama muukin ihminen mun lisäksi. Aina on joku, joka ei pääse edes pääsykokeisiin ja mun aikaisemmalla opiskelulusmuilulla se olen minä.

Mutta luovuttaa en halua. Vielä mä keksin, mitä haluan tehdä ja keksin väylän toteuttaa haaveeni. Sitä odotellessa tyydyn tekemään sitä, missä olen ihan hyvä ja mikä tuntuu ihan kivalta. Just tällä hetkellä se riittää.

Onko siellä muita ammatinvalinnan kanssa tuskailevia?