Pieleen menneet suunnitelmat
Mitä tapahtuu, kun on suunnitellut kivaa tekemistä koko viikonlopuksi?
No oletettavasti joku on sairaana.
N-miehellä oli koko viikonloppu töitä, joten tekemistä oli keksittävä. Perjantai-iltana juttelin riemuissani poitsulle, kuinka lauantaina mennään junalla Helsinkiin ja sitten poitsu pääsisi eka kertaa metroonkin. Lapsi oli vähintään yhtä innoissaan kuin äitinsä. Päivää piti viettää SnadiStadissa, Puutalobabyn lukijatapaamisessa. Sitten iltapäiväksi kotiin, ja illaksi oli äitille luvassa ihana koti-ilta omassa rauhassa, kun poitsu menisi mummolaan yöksi. Jes, vihdoin saan katsottua sen yhden leffankin, joka on jo kuukausia odottanut hyllyssä, ajattelin riemuissani! Sunnuntaina aamupäivästä mukelo kotiin ja sitten mukavaa yhteistä aikaa pihahommissa ja muutenkin ulkoillessa. Ah, ihana viikonloppu tulossa!
kuva: weheartit.com
Lauantaiaamuna nukuimme aivan liian pitkään. Yö oli mennyt tosi huonosti, mutta en silloin tajunnut, että jokin olisi vinossa. Poitsu ei tuntunut sairaalta, eikä myöntänyt, että mihinkään sattuisi, ikävöi vaan isiä. Minua väsytti aamulla niin paljon, että unohdin jatkuvasti, mitä olin tekemässä. Niinpä aamulla tuli vähän kiire, heittelin kamoja kasaan samalla, kun poitsu vielä istui aamupalapöydässä. Sitten yhtäkkiä poitsu lausui ne maagiset sanat, jotka aina kääntävät päivän kulun toiseen suuntaan; ”Korva on pipi.” Tässä kohtaa multa pääsi aika monta kirosanaa, etenkin kun korvat putkitettiin vain pari kk sitten. Nopea tsekkaus ja kyllä vaan, korva vuosi märkää. Seuraavaksi kokeilin otsaa ja totesin lapsen olevan lämmin. Se siitä kivasta viikonlopusta. Peruutin lukijatapaamisen ja varustinkin itsemme päivystyskeikkaa varten. Illan mummolareissukin piti perua ja haaveet sen pitkään hyllyssä odottaneen leffan katsomisesta haudattiin samalla.
Lauantaimme kului siis päivystyksessä, apteekissa ja kotisohvalla. Lääkkeet tuottivat ongelmia ja piti hakea uusia tilalle. Kiitos mahtavalle tukiverkostolle, ettei tarvinnut raahata iltapäivästä jo tosi sairasta lasta uudestaan kaupungille ja kauppaan. Koko päivä oli raskas, oma väsymys painoi jäsenissä ja puoli kympiltä olin jo sikeässä unessa, poitsu vieressä tuhisemassa. Yö ei kuitenkaan mennyt leppoisasti, vaan jouduin siivoilemaan ja pyykkäilemään keskellä yötäkin, poitsun maha kun ei oikein kestänyt lääkekuureja. Aamulla onneksi kainaloon kömpi jo paljon iloisempi poitsu, vaikka päikkäreihin mennessä väsymys olikin taas melkoinen. Tämäkin päivä menee poitsua hoivatessa, ulosmenosta on turha haaveilla. N-mies tulee iltapäivästä kotiin ja oletettavasti mä annan hällekin mahdollisuuden lepoon, vaikka itsekin sitä tarvitsisin. En vaan osaa pyytää lepoaikaa, kiukuttelen mieluummin. Itseäni saan syyttää, jos ensi viikko menee sumussa.
Viikonloppu ei siis tosiaan ollut mikään helmi. Kaikki kaatui taas tyypilliseen tapaan yksin mun niskaan, mutta näin tämäkin taas kestettiin. Jospa vaan saisin pyytää, että ensi kerralla sairastelutaakka jakaantuisi kahdelle. Ainakin osittain.