Tasaista pintaa

Mä rakastan maalaamista. Etenkin laajojen, tasaisten pintojen maalaaminen tuottaa mulle suurta iloa. Myös pikkutarkka sutiminen on oikein mukavaa, mutta etenkin just se, kun saa ison telan kanssa vetää maalia pitkin seinää ja kerta toisensa jälkeen kaunis lopputulos on lähempänä. Yleisesti ottaen mä inhoan hikoamista, mutta tässä hommassa sekään ei haittaa. Seuraavan päivän kipeät hartiat ei tunnu missään, kun saa ihastella tasaista pintaa seinässä.

Joskus mä toivon, että elämällekin voisi tehdä just samoin. Voisi repiä vanhat seinät irti ja naputella uudet tilalle. Hioa pinnat sileiksi ja käydä valitsemassa uuden maalisävyn kaupasta. Voisi ottaa telan käteen ja sutia uuden ja miellyttävämmän maalikerroksen. Siinä on vaan se riski, että joskus maali lohkeilee. Mutta onko se riski liian suuri? Olisinko mä just nyt valmis ottamaan sen?

Tela on jo aivan oven toisella puolella, mutta avain oveen on vielä hukassa.