Ei, en puhu nyt lohtushoppauksesta, enkä niiden kesän muodikkaimpien sandaalien hankinnasta. Puhun ihan arkisesta ruokakaupassa käynnistä. Ah, tämä elämän niin välttämätön pakkopulla!
Rakastan ruokaa, tykkään ruoanlaitosta, vihaan ruokakaupassa käyntiä. Tai en aina. Matkoilla minusta on mielenkiintoista ja mukavaa käydä paikallisissa marketeissa, katsella tarjontaa ja vakoilla, mitä paikalliset ostavat. Yleensä ostan reissussa heti perille päästyä paikallisen ruokalehden ja sen innoittamana sitten markettiin ja erityisesti toreille sekä kauppahalleihin…
Kotona ollessa onkin sitten eri juttu. Hoidan yleensä tämän arjen raskaan velvoitteen kerran viikossa. Vielä kauppaan mennessä päässä on arjen illuusiot kivoista, koko perheen ruokahetkistä, joissa nautitaan hyvää ja terveellistä kotitekoista ruokaa, kahdenkeskisestä herkkuillallisesta miehen kanssa, rennoista apero-kutsuista kavereiden kanssa ja riehakkaista lasten välipalatapaamisista kavereiden kanssa. Kasviksia, terveellisiä raaka-aineita, vähän herkkuja, pientä luksusta kuten äyriäisiä ja huolella valittuja hyviä viinejä… Kaikki tämä on käsien ulottuvilla, senkus vaan kärryyn lappaat ja kotiin kannat.
Tästä alkaakin sitten se piina. Kauppa on tupaten täynnä, joku ajaa ostoskärryllään jalkasi päältä, toinen tökkii kärryllään koko ajan selkään ja kaiken yllä pauhaa hillitön musiikki, mainosjinglet, kaupan kuulutukset ja loppujen lopuksi olen vaan tyytyväinen, että saan jotain kärryyn lapettua. Silmät sumeina vaan työnnän panssarivaunuani tai siis ostoskärryäni erilaisten osastojen läpi. Kosmetiikka, pesuaineet, kausituotteet, kalatiski, keksit, pakasteet, hedelmät, lihatiski, maito- ja juustotuotteet, leipäosasto, juomat, säilykkeet ja lopulta kun aivan liian pitkät kassajonot alkavat siintämään näkyvissä muistankin, että keskimmäisellä on luokkaretki ja piti muistaa ostaa juotavaa jogurttia, kuopus tarvitsee kouluun liimaa ja esikoinen urheilukorkkisen vesipullon kilpailuihin. Ei, kun u-käännös ja takaisin hornankattilaan. Sitten uusi yritys jonoon… muistuu mieleen, että käsisaippua on loppumaisillaan. Mieleen hiipii epäilys, että olikohan siellä kaapissa enää toista hammastahnaa, sillä kun mies lähtee reissuun, minulle ei jää sitten tahnatuubia. Ja taas uusi kierros osastoille. Juuri, kun lopulta olet latomassa ostoksia hihnalle tulee soitto tai tekstiviesti, jossa pyydetään välipalapiknikille puistoon tai aperolle. Ryysin sitten vielä kerran jonosta -ilman kärryä tällä kertaa- hakemaan tarvittavat ylimääräiset ostokset ja kun lopulta tavarat ovat hihnalla ja maksettuina huomaan, että kauppakasseja ei ole joko tarvittavaa määrää tai tavaraa on niin paljon, että en jaksa kantaa niitä kotiin.
Loppujen lopuksi, kun keinolla tai toisella (lue: otan kaupasta kotiintoimituksen ostoksilleni) raahaudun ruokien kanssa kotiin, huomaankin, että kasseista paljastuu ne ihan samat ostokset kuin viime viikolla ja sitä aiemmalla ja sitä aiemmalla. Samat kanafileet, jauhelihat, keittokinkut ja maustamattomat jogurtit sieltä vaan viikosta ja vuodesta toiseen kotiin tulevat. Onneksi sentään kasvikset vähän vaihtuvat vuoden kierron mukaan.
Ja poks, unelmat särkyvät! Arkiateriat muuttuvat kiireisiksi tankkaushetkiksi jossa ehkä suurin osa perheestä on yhtä aikaa paikalla, herkkuillalliseen olisi ainekset, mutta ei enää sitten jaksaisikaan alkaa vaativiin kokkauspuuhiin, apero-kutsut peruuntuvat työesteiden vuoksi ja välipalapiknik siirretään hamaan tulevaisuuteen huonon sään vuoksi. Mutta seuraavana kauppapäivänä kaikki on taas kauppaan mennessä toisin…
