Paluu 30 vuoden taakse

Vanhempiaan ei voi valita, ja sen olen oppinut karvaasti elämäni aikana.

Äitini kasvoi alkoholistiperheessä, eikä koskaan ilmeisesti ymmärtänyt että kaikki se, mitä hän koki lapsuutensa ja nuoruutensa aikana, ei ollut normaalia. Äitini ei koskaan ymmärtänyt olevansa traumatisoitunut, vaan kehitti toiminta- ja ajatusmalleja joilla hän selvisi päivittäisestä elämästään. Sittenkin kun äitini oli aikuinen ja eli omaa elämäänsä missä alkoholisoituneen isän varjo ei ollut enää läsnä, äiti ei osannut päästää irti lapsuudenperheen draamasta ja omista traumoistaan, vaan jatkoi niiden toistamista – ja uhriksi joutuivat omat lapset, pääasiassa minä.

Olen käynyt terapiassa 16-vuotiaasta lähtien, liki 20 vuotta. Aloin oireilla psyykkisesti 13-vuotiaana, samoihin aikoihin murrosiän alkamisen kanssa. Pitkään ajattelin että lapsuuteni oli ”ihan OK” – eihän minua oltu hakattu tai muutenkaan fyysisesti kaltoinkohdeltu. Terapian myötä aloin kuitenkin ymmärtää että varhaislapsuuteni kiintymyssuhteet olivat pahasti häiriintyneet, ja se on heijastunut omassa aikuisuudessani sekä ihmissuhteisiini että omaan minäkuvaani.

En koskaan kelvannut äidilleni. Jo ollessani nelivuotias olin äitini mielestä pyöreä ja hän laittoi minut laihdutuskuurille, josta muistan elävästi ainoastaan kalanmaksaöljyn jota minun piti päivittäin ottaa. Minua vertailtiin isoveljeeni, tuttavaperheiden lapsiin, koulukavereihin – kuinka olin muihin nähden lihava, kömpelö, tyhmä. Äitini mielestäni minua sai aina hävetä, enkä osannut mitään, vaan tein kaiken väärin. Välillä tuntui että silkka olemassaoloni ärsytti äitiäni. Lopulta tilanne äityi niin pahaksi, että muutin 16-vuotiaana äitini vanhempien luo, ja 18-vuotiaana omaan asuntooni. En ole ollut äitini kanssa puheväleissä vuoden 2003 jälkeen, enkä ole nähnyt hänestä vilaustakaan pariin vuoteen sen jälkeen kun vanhempani viimein erosivat. En edes tiedä missä äitini asuu nykyään, eikä minua kiinnosta. Minulle hän on ollut kuollut jo monta vuotta.

Äitini tuhosi itsetuntoni, ja sitä olen pikkuhiljaa pyrkinyt rakentamaan viime vuosina jälleen ehjäksi. Lihoin aikoinaan 18-vuotiaana masennuslääkkeiden sivuvaikutuksena 35 kiloa, josta jäi muistoksi melkoiset raskausarvet. Yritin monta kertaa laihduttaa, mutta koska päähäni oli niin selvästi iskostunut että olen epäonnistunut luuseri, en ollut edes yllättynyt kun kerta toisen jälkeen repsahdin ja palasin vanhoihin toimintatapoihini. En sentään onneksi lihonut holtittomasti lisää, vaan paino pysyi jotenkuten samoissa lukemissa. Painavimmillaan olen ollut elokuussa 2011, jolloin painoin 123 kiloa.

Neljä vuotta sitten sain aikuisena ADHD-diagnoosin, joka on selventänyt paljon asioita – kuten sitä miksen aiemmin ole saanut asioita tehtyä. Lääkityksen aloitettuani olen ymmärtänyt että laihtuminen, ja muut pitkäjänteiset projektit, ovat helppoja kun aivojen toiminnanohjaus toimii oikein – päätät jotain, sitoudut siihen ja sitten toistat samoja asioita päivittäin kunnes tavoite on saavutettu. Lääkityksen aloittamisen jälkeen onnistuin laihtumaan kuin vaivihkaa noin 13 kiloa, mutta sen jälkeen paino on pyörinyt samoissa lukemissa noin 110 kg tietämillä viimeiset pari vuotta. Kyse ei ole ollut siitä ettenkö tietäisi miten laihdutetaan – vaan siitä että etten ole uskaltanut kohdata niitä tunteita jotka ovat estäneet minua laihtumasta. Kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteita, yksinäisyyttä. Olen turvautunut tunnesyömiseen enemmän kuin uskallan myöntää.

Nyt tilanne on kuitenkin paljon parempi. Itsetuntoni on parantanut, ADHD-lääkitys toimii ja minulla on nykyään personal trainer jota näen kerran viikossa. Kun näen ja tunnen salilla kuinka rautaa nousee, ja kuinka paljon kevyemmin jaksan juosta metsässä, tiedän tekeväni oikein itseäni kohtaan. Mutta tie on ollut pitkä, enkä ole vieläkään maalissa, koska aina välillä jotain sellaista nousee menneisyydestä jota en ole osannut käsitellä oikein. Aina välillä minäkin huomaan makaavani sohvannurkassa suklaalevy kädessäni, enkä ole niinä hetkinä todellakaan ylpeä itsestäni.

Mutta tunteet menevät ohi, ja jokainen uusi päivä on mahdollisuus.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *