What a beautiful day to start writing

 

Otsikkohan on täyttä roskaa – tänään sataa vettä ja räntää ja koleus puskee sisälle asti. Mutta juuri tänään tuntuu, että mun sisälläni paistaa pieni aurinko, kun teen jotain mitä olen pitkään epäröinyt ja pohtinut. Villasukat jalkaan ja ajatuksia paperille, kyllä tästä päivästä kaunis vielä tulee.

img_1499_0.jpg

 

En ole oikein koskaan tiennyt mitä bloggaamisesta tulisi ajatella. Oman itsen kannalta siis – jos minä olisinkin se ihminen kirjoittamassa siellä ruudun takana sanoja ja mielipiteitä, enkä aina vain kommentoimassa jonkun muun  ajatuksia. Ihailen suuresti ihmisiä, jotka ovat bloggaamisen aloittaneet ja joille siitä on tullut väylä ilmaista itseään –  ehkä voisi jopa sanoa, että bloggaaminen on elämäntapa? Se vaatii sitoutumista (missä en ole ikinä ollut hyvä, aloittamisessa taasen erityisen hyvä) ja visiota – mitä blogini on, mitä se voisi olla. Sekä päämäärätietoisuutta, sitä kun visualisoi jotakin päässään ja päättää että se tullaan saavuttamaan. Mutta nykyään monet bloggaajat mainitsevat usein olevansa yllättyneitä blogin suosiosta. Miksi? Kukaan ei ole ajatustensa kanssa yksin, aina löytyy sielunkumppaneita samanlaisissa elämäntilanteissa tukea ja kannustavia sanoja kaipaamassa. Tämä ei tietenkään ole mitä kaikki blogit ovat sillä näitä tyyppejä on niin paljon kuin blogeja on, mutta näin karusti yhden ryhmän erotan sieltä joukosta. Koska minä olin yksi niistä lukijoista, jotka janosivat sanoja jotka toivat tietynlaista lohtua. J.K. Rowling kirjoittaa sanoista näin: 

”Words are in my not-so-humble opinion, our most inexhaustible  source of magic. Capable of both inflicting injury, and remedying it.”

– J.K. Rowling, Harry Potter and the Deathly Hallows

En osaisi ilmaista asiaa paremmin. En uskonut, että koskaan aloittaisin bloggaamista – ihmisenä, joka rakastaa uusien projektien aloittamista bloggaaminen on käynyt useasti mielessä – sillä minulle se näyttäytyy hyvin henkilökohtaisena tekona. Avata nyt omia ajatuksiaan ja elämäänsä muille ihmisille, julkisesti vielä! Jotkut jopa omalla naamalla! Mutta eihän mitään tarvitse kirjoittaa, mistä ei tahdo kertoa. Mutta silti ajatus bloggaamisesta lähetti kylmät väreet selkärankaa pitkin. Suurin syy oli, että en pidä ihmisistä, joiden ainoa motiivi on tuottaa pahaa oloa toisille arvostelemalla heitä – ymmärrän rakentavan kritiikin ja pidän sitä erityisen hyvänä keinona pitää keskustelu menossa. Mutta ihmisten loukkaaminen vain huvikseen, omaksi ilokseen saa vereni kiehumaan. Ja vaikka se saa vereni kiehumaan se saa mymös minut käpertymään vähän pienemmäksi tuolillani – sillä kukapa haluaisi olla pilkan kohteena, vaikka tietäisi ettei sille mitään perustetta olekaan?

 

img_9759.jpg

 

Tämä, tuon pelko mahdollisesta pilkasta mietitytti minua vuosi toisensa jälkeen. Pystyisinkö minä, ulkoa kovanahkainen mutta sisältä aika herkkis, kestämään sen jos joskus päättäisin aloittaa bloggaamisen? Ajattelin kaikkia niitä ihmisiä, jotka tekevät tätä jo nyt ja sitä tunnetta mitä koen heitä kohtaan. En osaa kuvailla sitä millään muulla lailla kuin että vau. Kelatkaa, nää ihmiset elää näin joka päivä. 

Ja nyt minäkin olen yksi heistä.

Olen Eeariina, en liian nuori enkä liian vanha, asun Briteissä ja opiskelen vielä. Haluan koiran, sisustussuunnitelman ja löytää paikan jossa voin viimein todeta, että ”tässä ja nyt on hyvä.”

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *