Päiväkirjani

7.3.2018 shiyh

Vuosi sitten. Kauan, kauan sitten…

Niinpä, viimekerrasta on noin vuosi aikaa. Huh, mikä vuosi. Alku näytti lupaavalta. Piti mennä pariterapiaan ja saada suhde toimimaan. Toimihan se muutaman kuukauden, kunnes alkoi taas alamäki, joka kärjistyi jälleen siihen tilanteeseen, että mulla ja lapsilla on oma asunto. Suurin osa mun omista tavaroista on siellä. Rauhallinen paikka, saa hengittää vapaasti, vaikkei siellä olla yhtään yötä oltukaan.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Alku tosiaan vaikutti kovin lupaavalta. Parisuhdeterapia kuitenkin peruttiin. Uskottiin saavamme keskusteltua asiat sille mallille, että pärjätään kahdestaan. Ei se ihan mennyt niin. Meille tuli lisää ongelmia. Mä aloitin juoksemisen viime keväänä. Juoksin suht pitkiäkin matkoja. Oli kiva nollata omaa päätä ja saada ajatuksia kasaan. Musta tuntui, että mies epäili, että oonko oikeesti juoksemassa. Muutaman kerran tuli mua vastaan, tai mun perään, autolla, traktorilla tai mönkijällä. Kaikkina kertoina hän vaikutti kuitenkin yllättyneeltä. Juokseminen kuitenkin jäi syksyn myötä.

Syksyllä mä aloin käymän yhdellä kurssilla monen sadan kilometrin päässä kotoa. Kurssipäiviä oli neljä, joista kolmella olin paikalla. Se tarkoitti sitä, että koko lauantai päivä meni pois kotoa. Joka kerta kun kurssipäivä oli, sain kuulla kuinka perhe pitäisi laittaa etusijalle. En ihan ymmärtänyt asiaa, sillä saihan mies mennä aina omia menojaan, vaikka hänellä ei juuri muita menoja kuin metsästystä ollutkaan. Mä olin kuitenkin monta vuotta ollut vain kotona lasten kanssa, ja kaikkialle olin ottanut lapset mukaan jos jotain menoja oli. Yhtenä kertana lähetin miehelleni myös itsestäni kuvan junan vessan peilin kautta. Miehen kysymys oli, missä kihlasormus on. Sormus oli toisessa kädessä eikä näkynyt kuvassa, ja se vaati vakuuttelua miehelle.

Mä vietin myös yhden päivän alkutalvesta mun sisarusten kanssa Helsingissä. Herättiin tosi aikaisin aamulla, ja mun mies heräsi myös samaan aikaan. Hän katsoi mua päästä varpaisiin, huoritteli ja heitti mun meikit lattialle suutuspäissään. Mua tultiin hakemaan ja lähdettiin matkaan junalla. Mies oli lasten kanssa kotona. Hetken päästä hän laittoi viestiä perään, jossa pahoitteli käytöstään ja kertoi olleensa väsynyt. Samalla hän toivotteli kivaa päivää.

Meidän nuorimmainen sai yksi yö kurkunpään tulehduksen ja jouduttiin menemään ambulanssilla sairaalaan. Esikoinen oli mummulassa silloin yökylässä. Olin pyytänyt miestäni olemaan juomatta, koska nuorimmainen oli kipeänä. Hän joi kuitenkin, enkä saanut häntä hereille yöllä kun olimme lähdössä lapsen kanssa sairaalaan. Aamulla hän ihmetteli missä olemme. Hänellä oli aamulla ilmeisesti vielä alkoholia veressä, ettei päässyt meitä hakemaan edes sairaalasta, vaan hänen äitinsä tuli hakemaan meidät.

Oli meillä paljon muitakin juttuja tässä vuoden aikana. Viimeisimpänä kuitenkin, kun aloitin uimisen. Lähes joka kerta saatiin riita aikaiseksi siitä, miksi menen uimaan ja kuinka kauan siellä menee. Mies sanoi ettei kiellä mua menemästä, mutta kiukutteli aina kun tulin kotiin. Yks kerta mulla meni 4 tuntia aikaa. Ennen uimareissua olin fysioterapiassa tunnin, sen jälkeen ajoin toiselle paikkakunnalle ja menin uimaan ja uintireissun jälkeen kauppaan josta ajoin kotiin. Mulle oltiin selkeästi vihaisia kun meni niin kauan aikaa, mutta mä nautin omasta ajasta.

Toisena viimeisimpänä juttuna oli, kun mun veli pyysi mua mukaansa baariin. Sanoin tästä miehelle että ois kiva mennä. Hän suuttui. Hänen mielestään en rakasta häntä vaan menen baariin panemaan muita miehiä. Vakuuttelin hänelle taas rakkautta. Mies kuitenkin kimpaantui niin, että veti neljä päivää viinaa. Kävi kotona joko umpikännissä tai sitten oli ilmaantunut kotiin ja sammunut sohvalle sillä välin kun me oltiin pois kotoa. Olin tosi huolissani hänestä. Tuona viikonloppuna vuokrasin asunnon. Tilanne oli aivan liian raskas, enkä halunnut lasten näkevän tuollaista käytöstä.

Nyt tilanne on kuitenkin jälleen rauhoittunut ja nyt ollaan käyty yhdessä pariterapiassa, sekä mies on käynyt yksin keskustelemassa myös omista asioistaan. Hänen käytöksensä on osittain muuttunut, mutta muuttui se viime kerrallakin. Tällä kertaa minua pelottaa enemmän, kuin vuosi sitten. Olen jo puoliksi lähtenyt, mutta jokin silti vielä pidättelee.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli

23.4.2017 shiyh

Eksyneet

Muutaman viikon takainen kylpyläreissu meni hyvin ja ehdittiin tässä välissä toistamiseen käydä kylpylässä ja taas meni kivasti.

Toisinaan sitä toivoo, että olisi saanut jonkun muun elämän. Tai ei jonkun toisen elämää vaan, että oma elämä olisi mennyt eri tavalla. Itse voisin pyyhkiä muististani viimeisen vuoden huonot asiat. Uskon kuitenkin siihen, että ne asiat jotka tapahtuvat nyt, niillä on joku tarkoitus.

Viimeaikoina ollaan keskusteltu mieheni edelleen paljon. Kumpikin on ollut hukassa ja molemmilta löytyy halua saada suhde toimimaan, tai niin ainakin luulen. Tosin mieheni kanssa eilen illalla keskustellessa hän ei ollut enää varma, koska hänestä tuntui niin pahalta tuo asunnon vuokraaminen ja se tilanne ja keskustelut joita kävimme silloin. Ymmärrän miksi hänestä tuntui siltä. Tuntuihan minustakin pahalta ja tuntuu hetkittäin vieläkin. On tuntunut pahalta loukata toista, varsinkin kun hän toi asian ilmi. Pariterapia siirtyi ensi viikolle, joten päästään kuitenkin sinne käymään vielä asioita läpi.

Olo on kuin eksyneellä. Mistä sitä tietää tekeekö nyt oikein vai väärin. Vieraiden on helppo huudella, että tee niin tai näin kun he eivät itse ole samassa tilanteessa, meidän saappaissa. Moni näkee asioissa vaan ne huonot puolet. Itse yritän ajatella myös niitä hyviäkin puolia ja yritän hahmottaa kokonaisuutta. Ei meidän suhde tuhoon tuomittu ole. On paljon asioita jotka toimii todella hyvin ja olemme mieheni kanssa yhdessä keskustelleet mistä tämä tilanne johtuu. Suurin syy on puhumattomuus. Me ei puhuttu. Mies kätkeytyi kaljapullon taa ja itse tyydyin osaani. Istuttiin hiljaa, ei puhuttu, tai jos toinen puhui, ei kuunneltu.

Musta on kuitenkin hienoa, että tän aikana olen löytänyt myös itsestäni uusia asioita, löytänyt uusia puolia ja tunnen itseni tämän myötä paremmin. Ymmärrän miksi olen käyttäytynyt tietyllä tavalla, miksi olen sanonut joitakin asioita. Toivon, että myös mieheni on haluaa sitoutua tähän ja saada suhteen toimimaan. En kyllä tiedä pystyykö hän antamaan anteeksi sitä, että loukkasin asuntoasialla.

Viimeaikaisten lomareissujen tarkoituksena on kai ollut rentoutua perheen kesken ja löytää uudelleen se ihminen johon aikoinaan rakastui ja unohtaa menneet asiat. Lapsiarjen keskellä helposti toinen unohtuu ja lasten saannin jälkeen meidänkin tilanne on tähän pikkuhiljaa ajautunut. Toki vaikeuksia oli suhteen alussa, mutta olimme kumpikin silloin nuoria ja tyhmyyksiä tulee tehtyä, enkä voi kaikkea mieheni syyksi laittaa. Onhan minussakin vikaa. Löysin netistä jonkun aikaa sitten teksin, jossa luki: ” Onnistuneessa suhteessa täytyy rakastua monta kertaa samaan ihmiseen”. Uskon tämän pitävän paikkaansa. Ehkä olemme vain eksyneet samaan aikaan eri paikkaan. Toivon, että kuitenkin löydämme toisemme uudelleen. Tahto ainakin omasta puolesta on kova, varsinkin kun kotona on muuttunut mies.

Mullahan on edelleen vuokra-asunto, enkä tiedä mitä sen kanssa tehdä. Kuitenkaan en tiedä mitä tulevaisuus tuo ja mitä pariterapiassa tapahtuu. Revitäänkö siellä kaikki vanhat haavat auki, vai yritetäänkö löytää taas toisemme ja aloittaa ns. puhtaalta pöydältä.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe