Onnenhetkiä

Hehkutin jo edellisessä postauksessani Eckhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima. Jos kirja ei vielä ole mullistanut koko elämääni, niin marraskuuni suunnan se on onnistunut muuttamaan. Tartuin kirjaan, kun jokavuotinen marraskuuangstini oli pahimmillaan. Aloitin kirjan lukemisen kotona kirkasvalolampun valossa. Luin aina yhden ajatuksen kerrallaan, alleviivasin ja pysähdyin välillä prosessoimaan lukemaani, neuloen aina pari kerrosta keskeneräiseen kaulahuiviprojektiini. Aloin jo sen yhden sunnuntaiaamupäivän aikana kokea oloni kihelmöivän onnelliseksi. Muistin, että olen kokenut samanlaista onnen tunnetta teini-ikäisenä, usein yksin ollessani. Nyt olen löytänyt samanlaisen tunteen aina välähdyksittäin arjessani. Läsnäolon hetket ovat vielä suhteellisen lyhyitä – mieli tulee aina väliin heittäen kysymyksiä, aikatauluja ja to do -listaa, mutta ajoittain onnistun elämään hetkessä yksin ollessani pidempiäkin aikoja.

Arviolta viimeiset 15 vuotta olen vihannut tätä vuoden pimeää aikaa. En ole nähnyt pimeydessä mitään hyvää ja olen pyrkinyt vain jollain tavoin selviytymään tästä ajasta. Olen yrittänyt keksiä kaikkea pientä kivaa piristystä arjen keskelle, liikkunut entistä aktiivisemmin ja levännyt mahdollisimman paljon. Tuntuu jotenkin surulliselta, etten ole löytänyt aiemmin ratkaisua niin yksinkertaisesta asiasta kuin hetkeen pysähtymisestä.

Tolle kirjoittaa: ”Oivalla perin pohjin, että on olemassa vain tämä läsnä oleva hetki, ei muuta. Tee tästä hetkestä elämäsi polttopiste. Kun elit ennen ajan maailmassa ja vain silloin tällöin pistäydyit läsnä olevassa hetkessä, asetu nyt asumaan tähän hetkeen ja piipahda menneessä ja tulevassa vain käytännön asioiden niin vaatiessa. — Antaudu olemassa olevalle – ja näet, miten elämä alkaa toimia puolestasi, ei sinua vastaan.”

Kirjan ajatusten siivittämänä olen jättänyt etelän auringosta ja tulevasta parin viikon joululomasta haaveilun sikseen ja pyrkinyt keskittymään juuri siihen, mitä tässä hetkessä on. Siten olen päätynyt mm. seuraaviin tilanteisiin:

Hetki 1: Seison bussipysäkillä ja katselen ympärilleni. Katuvalot heijastuvat kauniisti kosteaan asvalttiin. Ilma tuoksuu raikkaalta, kosteus tuntuu kasvoilla. Mielessä käy ajatus tulevasta työpäivästä, mutta siirrän sen lempeästi sivuun ja ajattelen: ei ole muuta kuin tämä hetki, mikä olisi sitä tärkeämpää? Hymyilen ja myhäilen itsekseni seitsemältä aamulla bussipysäkillä. Huomaan, etten ole kyennyt vastaavaan vuosikausiin ja asian huomaaminen tuo vielä leveämmän hymyn kasvoille.

Hetki 2: Laulan kotona, poikaystäväni säestää kitaralla. Itsekritiikki iskee taka-alalta ja huomaan miettiväni koko ajan laulaessani, että miltä näytän, miltä kuulostan ja olenko nyt varmasti tarpeeksi hyvä vai ihan paska. Huomaan tämän ja päätän siirtää egoni sivuun ja keskittyä hetkeen. Äkkiä ääni alkaa kulkea vapaammin ja nautin hetkestä ja laulamisesta. Huomaan, että Tolle puhuu asiaa: elämä alkaa toimia puolestani. 🙂

Hetki 3: Kuljen kiireessä kotiin töistä, kiroten tihkusadetta ja haaveillen kotisohvasta. Huomaan äkkiä ajatukseni ja päätän keskittyä hetkeen. Tuntuu, että ympärilleni avautuu uusi maailma, jota en äsken huomannut. Katuvalot heijastuvat asvalttiin, autio koulun piha näyttää mystisen kauniilta sumun keskellä, autot roiskuttavat valossa hohtavia vesipisaroita ympärilleen. Kenkien rauhoittuva rytmi kuulostaa kauniilta hiljaisuuden keskellä, tihkusade tuntuu kasvoilla raikkaalta, ilma tuoksuu sulaneelta lumelta ja hymy nousee kasvoille. Oliko minulla jokin ongelma? Oliko kiire kotiin?

Marraskuu onkin ihan ok. Tämä hetki on ihmeellinen. Ehkä tämän kuun suurin ongelma on se, että pimeyden keskellä silmien avaaminen on vaikeampaa. Vaivannäkö kuitenkin palkitaan ja elämä voi tuntua hienolta. Ei vaadita kuin pysähtyminen tähän hetkeen.