Mitä kaikkea et kehtaa tehdä yksin julkisilla paikoilla?
Tänä viikonloppuna olen tuntenut itseni paikalliseksi kylähulluksi. Jos spottasit Helsingin Käpylässä kolmikymppisen naisen fivefingersit jalassa hyppelemässä, kiipeilemässä ja meditoimassa kallioilla, joogaamassa puistossa ja kävelemässä hölmö virne naamallaan pitkin katuja, niin terve vaan!
Viime aikoina olen käynyt useiden ihmisten kanssa keskusteluja siitä, mitä kehtaamme tai emme kehtaa tehdä yksin julkisilla paikoilla. Kehtaamme käydä järjestetyssä puistojoogassa, mutta kun kerron jooganneeni puistossa ihan yksin, nousevat keskustelukumppanin kulmakarvat. Tai kuka kehtaisi zumbailla menemään puistossa yksinään? Kehtaamme käydä ravintolaillallisella, mutta kuinka moni menisi yksin syömään illallista hyvään ravintolaan? Joillain raja menee jo siinä, ettei uskalla mennä yksin kahvilaan tai leffateatteriin.
Ei ole montaakaan vuotta siitä, kun juoksutrikoot jalassa kadulla kulkeva ihminen sai puoleensa ihmetteleviä katseita. Kymmenen vuotta sitten naurettiin sauvakävelijöille, sen jälkeen paljasjalkatossuille. Meillä on tiukat normit siitä, miten julkisilla paikoilla tulisi käyttäytyä ja pukeutua. Mutta mitä sitten, jos välillä vähän löysäisimme nutturaa?
Joogaohjaaja siskoni oli se, joka houkutteli minut ensimmäistä kertaa puistoon joogaamaan. Puistojoogasessiomme olivat jotain aivan ihanaa. Mikä on ihanampaa kuin tehdä aurinkotervehdyksiä auringossa tai loppurentoutusta kuunnellen lintujen ääniä ja lehtien havinaa? Siskoni on kovin kiireinen ihminen, emmekä ole ehtineet puistojoogata yhdessä kovinkaan usein. Olen kaivannut sitä tunnetta, mikä puistossa joogatessa tulee, mutta jäänyt kotiin neljän seinän sisälle joogailemaan, kun en ole kehdannut joogata puistossa yksin. Nyt olen ylittänyt sen kynnyksen ja tiedättekö mitä? Se tuntuu aivan mahtavalta!
Muita ylittämiäni kynnyksiä ovat mm. paljasjalkatossuissa lenkkeily (suosittelen kaikille!), auringonotto yksin kalliolla (tämä tuskin on kovinkaan monelle mikään kynnys, mutta minulle oli), yksin syöminen ravintolassa (ihanaa!), leffassa ja museoissa käyminen yksin, ryhmäliikuntatunnit (nykyään olen se punainen naama eturivissä), tanssikurssit jnejne.. Elämä on aika paljon mukavampaa, kun tekemisiään ei jatkuvasti rajoita vain siksi, että pelkää toisten katseita. Ja vaikka monia asioita on mukavaa tehdä seurassa, joskus asioista saa enemmän irti yksin – tai ainakaan asioita ei tarvitse jättää tekemättä siksi, ettei kaveri ehdi tällä kertaa mukaan.
Ulkomailla reissatessani olen huomannut, miten paljon vapaammin käytän julkista tilaa. Istahdan tien viereen kivelle, syön piknikin yksin puistossa, juttelen tuntemattomille, istahdan puun varjoon keskellä kaupunkia lepäämään ja lukemaan kirjaa.. Kerran olen jopa katusoittanut ulkomailla! Tätä samaa huolettomuutta olen pikkuhiljaa alkanut soveltamaan omaan elämääni Suomessa. En tahdo rajoittaa olemistani sen takia, että joku saattaisi ihmetellä tekemisiäni, varsinkin kun lista asioista, joita olen jättänyt kehtaamisen takia tekemättä, näyttää hyvin harmittomalta kanssaeläjiä ajatellen.
Postauksen kuvat ovat kännykkäkameraotoksia tämän viikonlopun hetkistä Taivaskalliolla. Mikäs tuolla koikkelehtiessa! :D