Hehkutin jo edellisessä postauksessani Eckhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima. Jos kirja ei vielä ole mullistanut koko elämääni, niin marraskuuni suunnan se on onnistunut muuttamaan. Tartuin kirjaan, kun jokavuotinen marraskuuangstini oli pahimmillaan. Aloitin kirjan lukemisen kotona kirkasvalolampun valossa. Luin aina yhden ajatuksen kerrallaan, alleviivasin ja pysähdyin välillä prosessoimaan lukemaani, neuloen aina pari kerrosta keskeneräiseen kaulahuiviprojektiini. Aloin jo sen yhden sunnuntaiaamupäivän aikana kokea oloni kihelmöivän onnelliseksi. Muistin, että olen kokenut samanlaista onnen tunnetta teini-ikäisenä, usein yksin ollessani. Nyt olen löytänyt samanlaisen tunteen aina välähdyksittäin arjessani. Läsnäolon hetket ovat vielä suhteellisen lyhyitä – mieli tulee aina väliin heittäen kysymyksiä, aikatauluja ja to do -listaa, mutta ajoittain onnistun elämään hetkessä yksin ollessani pidempiäkin aikoja.

Arviolta viimeiset 15 vuotta olen vihannut tätä vuoden pimeää aikaa. En ole nähnyt pimeydessä mitään hyvää ja olen pyrkinyt vain jollain tavoin selviytymään tästä ajasta. Olen yrittänyt keksiä kaikkea pientä kivaa piristystä arjen keskelle, liikkunut entistä aktiivisemmin ja levännyt mahdollisimman paljon. Tuntuu jotenkin surulliselta, etten ole löytänyt aiemmin ratkaisua niin yksinkertaisesta asiasta kuin hetkeen pysähtymisestä.

Tolle kirjoittaa: ”Oivalla perin pohjin, että on olemassa vain tämä läsnä oleva hetki, ei muuta. Tee tästä hetkestä elämäsi polttopiste. Kun elit ennen ajan maailmassa ja vain silloin tällöin pistäydyit läsnä olevassa hetkessä, asetu nyt asumaan tähän hetkeen ja piipahda menneessä ja tulevassa vain käytännön asioiden niin vaatiessa. — Antaudu olemassa olevalle – ja näet, miten elämä alkaa toimia puolestasi, ei sinua vastaan.”

Kirjan ajatusten siivittämänä olen jättänyt etelän auringosta ja tulevasta parin viikon joululomasta haaveilun sikseen ja pyrkinyt keskittymään juuri siihen, mitä tässä hetkessä on. Siten olen päätynyt mm. seuraaviin tilanteisiin:

Hetki 1: Seison bussipysäkillä ja katselen ympärilleni. Katuvalot heijastuvat kauniisti kosteaan asvalttiin. Ilma tuoksuu raikkaalta, kosteus tuntuu kasvoilla. Mielessä käy ajatus tulevasta työpäivästä, mutta siirrän sen lempeästi sivuun ja ajattelen: ei ole muuta kuin tämä hetki, mikä olisi sitä tärkeämpää? Hymyilen ja myhäilen itsekseni seitsemältä aamulla bussipysäkillä. Huomaan, etten ole kyennyt vastaavaan vuosikausiin ja asian huomaaminen tuo vielä leveämmän hymyn kasvoille.

Hetki 2: Laulan kotona, poikaystäväni säestää kitaralla. Itsekritiikki iskee taka-alalta ja huomaan miettiväni koko ajan laulaessani, että miltä näytän, miltä kuulostan ja olenko nyt varmasti tarpeeksi hyvä vai ihan paska. Huomaan tämän ja päätän siirtää egoni sivuun ja keskittyä hetkeen. Äkkiä ääni alkaa kulkea vapaammin ja nautin hetkestä ja laulamisesta. Huomaan, että Tolle puhuu asiaa: elämä alkaa toimia puolestani. 🙂

Hetki 3: Kuljen kiireessä kotiin töistä, kiroten tihkusadetta ja haaveillen kotisohvasta. Huomaan äkkiä ajatukseni ja päätän keskittyä hetkeen. Tuntuu, että ympärilleni avautuu uusi maailma, jota en äsken huomannut. Katuvalot heijastuvat asvalttiin, autio koulun piha näyttää mystisen kauniilta sumun keskellä, autot roiskuttavat valossa hohtavia vesipisaroita ympärilleen. Kenkien rauhoittuva rytmi kuulostaa kauniilta hiljaisuuden keskellä, tihkusade tuntuu kasvoilla raikkaalta, ilma tuoksuu sulaneelta lumelta ja hymy nousee kasvoille. Oliko minulla jokin ongelma? Oliko kiire kotiin?

Marraskuu onkin ihan ok. Tämä hetki on ihmeellinen. Ehkä tämän kuun suurin ongelma on se, että pimeyden keskellä silmien avaaminen on vaikeampaa. Vaivannäkö kuitenkin palkitaan ja elämä voi tuntua hienolta. Ei vaadita kuin pysähtyminen tähän hetkeen.

Viime vuosina olen murehtinut huonoa itsearvostustani. Työskentelen opettajana ja muusikkona ja molemmissa töissä olen paljon ihmisten katseiden alla. Olen aika herkkänahkainen ottamaan asioista itseeni ja luottamukseni omiin kykyihini saattaa romahtaa pohjalukemiin ihan pienestäkin asiasta (esim. jos kukaan ei keikan jälkeen tule erikseen kehumaan minua tai jos teini-ikäinen oppilas sanoo minulle jotain ikävää). Päätin tuolloin tehdä asialle jotain ja alkaa rakentamaan parempaa itseluottamusta, joka ei olisi niin riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä. Suunta, johon tämä tie lähti viemään, on kuitenkin ollut itselleni aika yllättävä.

Olen jo pitkään kuullut kehuja Eckhart Tollen kirjasta Läsnäolon voima, joten ostin kirjan itselleni muutama viikko sitten. Olen nyt lueskellut kirjasta ensimmäiset 60 sivua (kirja on niitä kirjoja, joita on hyvä lukea hitaasti annostellen ja jokaista ajatusta sulatellen) ja jo nyt tuntuu, että tässä on se tie, jota tahdon lähteä kulkemaan; tässä on ratkaisu ongelmiini! 🙂 Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta en ole ikinä hurahtanut mihinkään kirjaan tai ajatussuuntaan näin kovasti – siitä huolimatta, että olen lukenut yliopistossa filosofiaa ja elämänkatsomustietoa, tutustuen lukuisiin eri elämänfilosofioihin ja uskontoihin.

Tollen mukaan ongelmamme pohjautuvat siihen, että samastumme omaan mieleemme; rakennamme identiteettimme jatkuvasti muuttuvien asioiden pohjalle, sen sijaan, että tuntisimme aidosti sen minän, joka havaitsee, kokee ja tuntee. Olemalla läsnä juuri tässä hetkessä voimme löytää yhteyden tuohon todelliseen Olemisen tilaan. Tolle puhuu egosta, siitä identiteetistä, jonka olemme itsellemme rakentaneet ja jota niin herkeämättä tahdomme suojella. Meillähän on tapana rakentaa identiteettimme oman henkilöhistoriamme mukaan. Kirjaa lukiessa ymmärsin, että olen määritellyt itseni täysin ulkoisten ja jatkuvasti muuttuvien asioiden kautta; minut on määritellyt mm. saavuttamani arvostus, taitoni eri elämän osa-alueilla, kykyni tehdä työtäni, kykyni laulaa ja soittaa, älykkyyteni, sosiaaliset taitoni, opiskeluhistoriani, elämänkokemukseni, harrastukseni, fyysisen kuntoni, tyylini, tyylitajuni, ulkonäköni jne.. Tollen mukaan kuitenkaan mikään näistä asioista ei ole oleellista, eikä meidän tulisi määritellä itseämme minkään ulkoisen asian mukaan. Näistä asioista rakentuva ego pyrkii hallitsemaan elämäämme, mutta todellisen rauhan voimme saavuttaa vain, kun päästämme irti itsemme määrittelemisestä.

Tolle kirjoittaa:

”Niin kauan kuin itsekeskeinen mieli hallitsee elämääsi, et pysty tuntemaan oloasi levolliseksi. Voit kokea rauhaa ja täyttymystä ainoastaan niinä lyhyinä tuokioina, jolloin olet juuri saanut haluamasi, kun halu on tullut juuri tyydytetyksi. Koska ego on keinotekoinen minätunto, sen täytyy samastua ulkoisiin asioihin. Sitä pitää jatkuvasti puolustaa ja ruokkia. Egon tavallisimmat samastumisen kohteet ovat omaisuus, työ, sosiaalinen asema, tunnustus, tiedot ja koulutus, ulkonäkö, erikoiskyvyt, suhteet, henkilö- ja perhehistoria ja ajatusjärjestelmät. Usein samastutaan myös poliittisiin, kansallisiin, rodullisiin, uskonnollisiin tai muihin ryhmiin. Sinä et ole kuitenkaan mikään niistä.”

Nämä ajatukset ovat luoneet minulle ihanan helpottuneen olon. Hetkessä en tietenkään voi päästä irti määritelmistä, joita olen luonut koko elämäni ajan, mutta jo tuo ajatus antaa lohtua ja helpottaa. Millään, mitä teen, en voi tuoda mitään lisää siihen, mitä jo todellisuudessa olen, koska olen jotain paljon syvempää. Tärkeintä elämässä on läsnäolo juuri tässä hetkessä, ei takertuminen turhiin määritelmiin. Jos supistan elämäni juuri tähän hetkeen, ei näillä määritelmillä ole mitään merkitystä. Toki niistä on etua työnhaussa ja monilla muilla elämänalueilla, mutta tärkeää on ymmärtää, että ne eivät määrittele sitä, mitä todella olen.

Yhtä kaikki, suurin oivallukseni viimeisten viikkojen aikana on ollut seuraava: Ongelmani ei ole ollut itsearvostuksen puute, vaan se, että olen määritellyt itseni väärin. En voi arvostaa itseäni täysin, jos en tunne, kuka todella olen. Minä en ole saavutusteni, tekemisteni ja taitojeni summa, vaan minä olen minä. Voin alkaa suhtautumaan itseeni kuin rakastamaani ihmiseen; arvottamatta itseäni minkään ulkoisen tekijän kautta ja pyrkimällä yhteyteen aidon itseni kanssa. Minun ei tarvitse lähteä Intiaan, ei tarvitse olla kaikessa hyvä, ei tarvitse ripustautua muiden ihmisten näkemyksiin siitä, kuka olen. Minun tarvitsee vain olla läsnä hetkessä, juuri nyt, ja huomata, että minä olen se, joka näkee, kokee ja tuntee suurta onnellisuutta pelkästä olemisen ihmeellisyydestä.