Kellekään ei varmaan ole jäänyt tästä blogistani epäselväksi, että elämäni on nykyisin aika hektistä ja työntäyteistä. Toisaalta osa kiireestä on myös päänsisäistä; vaikeutta rauhoittua ja elää läsnä hetkessä sekä hallita omaa ajankäyttöä.

Viime viikonloppuna iski sunnungaiangstit päälle ja alkoi ahdistaa, että elämä on aivan liian täynnä kaikkea. Ongelma on siinä mielessä positiivinen, että elämäni on täyttynyt vain ja ainoastaan kivoista asioista; rakastan työtäni ja kaikkia elämäni ihmisiä, bändiprojekteja, kuoroa, tanssitunteja, liikuntaa ja ihan kaikkea, mitä teen. Mutta stressi ja kiire pilaa nautinnon monista asioista. Istuin siis alas ja aloin priorisoimaan. Mietin, mitkä asiat elämässä ovat tärkeimpiä ja mistä voisin karsia. Listalle tuli hirveästi asioita (kaikki rakkaat ihmiset, uni, monipuolinen liikunta, terveellinen ja hyvä ruoka, työ, kaikki töihin liittyvät hankkeet ja projektit, musiikki, bändit, jnejnejne). Tajusin listaa kirjoittaessani, että priorisointi näiden asioiden välillä tuntuu hankalalta. Mitään en tahtoisi jättää pois ja kaikkien asioiden mahduttaminen omaan elämään tuntuu aikaa vievältä ja uuvuttavalta.

Kysyin sitten poikaystävältäni, mitkä olisivat hänen prioriteettinsa. Hän mietti hetken ja vastasi sitten:

1. Oleminen

2. Itsensä toteuttaminen

3. Rakastaminen

Minulta pääsi itku, kun tajusin, että tällainen asioiden yksinkertaistaminenhan voi olla koko jutun ydin. Oleminen: se, että pitää mielensä ja aistinsa kiinni tässä hetkessä ja ihan vain on. Itsensä toteuttaminen: se, että tekee asioita, joista nauttii – ihan sama, mitä. Liikkuu, tanssii, soittaa, laulaa, kokkaa, tekee töitä. Rakastaminen: se, että keskittyy rakastamaan ja jättää rakkaudelle aikaa elämässään. Ei se lopulta ole sen kummoisempaa.

Huomaan, että tässä hyvinvointipuheen keskellä minustakin on tullut hyvinvoinnin suorittaja. Jo 15-vuotiaana kirjasin päiväkirjaani elämäni päätavoitteet: elää onnellisena ja tehdä muiden (niin ihmisten kuin kaikkien muidenkin elollisten olentojen) elämästä mahdollisimman onnellista ja mahdollisimman vähän onnetonta. En ehkä silloin olisi osannut edes aavistaa, kuinka mahtavan onnellista elämäni on nyt kolmenkympin kynnyksellä; ja kuinka onnellisuuden tavoite meinaa koko ajan samalla kääntyä itseään vastaan. Nykyään saatan stressaantua siitä, että huomaan olevani väsynyt tai en nauti tekemisistäni täysillä. Mutta mitä, jos se ei olekaan niin tärkeää?

Kysyin vielä poikaystävältäni, että millaisen elämänohjeen hän antaisi minulle? Hänhän on se, joka elämääni pääsee seuraamaan minun itseni lisäksi lähimmältä etäisyydeltä. Lisäksi ihailen suunnattomasti hänen rentoa, läsnäolevaa ja rauhallista elämänasennettaan. Hän sanoi vain, että ”loppujen lopuksi mikään ei ole kovinkaan tärkeää; kun teet asioita, tee ne niinkuin ne olisivat tärkeintä elämässä. Mutta kun jätät tekemisen, huomaat kuitenkin, että ei mikään oikeastaan ole tärkeää.” Jollekin tällainen ajatus ehkä tuntuu ahdistavalta, mutta minusta tässä piilee viisautta. Elämä on ihmeellistä, mutta se on samalla vain yksi pisara tässä kokonaisuudessa. En usko Jumalaan, enkä muutenkaan usko, että millään olisi mitään elämää suurempaa tavoitetta tai suuntaa. Tästä ajatuksesta voi seurata joko eksistentiaalista ahdistusta tai fiilis, että meillä on mahdollisuus vain olla ja nauttia kyydistä; ja toki pyrkiä siihen, että kanssamatkustajilla olisi yhtä mukavat oltavat kuin itsellämme. Kuitenkaan ei ole elämää tai asiaa, jolla olisi sen suurempaa merkitystä kuin omalla oleskelullanikaan. Tämä ajatus jotenkin helpottaa. Mitä sitten, jos se vihersmoothie jäi tekemättä? Mitä sitten, jos en ehtinyt korjata oppilaiden kokeita ajoissa? Mitä sitten, jos jonain päivänä vain vituttaa eikä yhtään jaksaisi kokea kiitollisuutta tästä hetkestä? 😀

Kuluneet viikot ovat olleet aika mukavia. Takana on hyvin mennyt keikka, koululaiskonsertti, jossa oppilaat pääsivät ylittämään taas itseään, joogatunti ja höyrysauna, tanssitunti, kuorotreenit ja hyvää kotona tehtyä ruokaa. Sekä monia kauniita hetkiä ulkona ihanassa kevätsäässä. Ja nyt on enää neljä viikkoa siihen kuuluisaan kesälomaan. Toisaalta en oikeastaan enää edes odota lomaa niin kovasti, vaan nautin oleilusta ihan tässäkin hetkessä.

Postauksen kuvat ovat kännykkäkameraotoksia kuluvalta viikolta. On aika ihanaa välillä pysähtyä ja napsaista kuva kauniista hetkestä.