Päivä 276.

Kolmas ”läksy” kirjoituskursilla

Aistimuksia

Ensimmäinen kesälomapäivä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, aamiainen ja pihakeinu vain muutaman askeleen päässä. Torppaan itseni tyynyillä keinuun, kaadan lempiruusumukiini haudutettua vihreää teetä, avaan lehden ja olen enemmän kuin valmis aloittamaan nautiskelun.

Autuutta kestää noin 20 sekuntia. Mies tulee lenkiltä hikisenä puhelin kädessä ja selostaa jostain huipputärkeästä työpalaverista, jossa hänen täytyy olla parin tunnin päästä. Ja juostessa oli saanut kivan idean, että lähden hänen mukaansa seuraksi automatkalle, ettei tarvitse ekaa lomapäivää yksin viettää.

Ei odota mies vastausta, ei. Huikkaa vaan juostessaan sisään suihkuun, että vartin päästä lähdetään. Tuijotan puutarhapöydällä olevia voileipiä, edellisenä päivänä tarkasti valittua Dallaspullaa ja mietin, että niin kai tuli luvattua, myötä- ja vastamäessä.

Tunnin automatka kuluu kuunnellen miehen loputonta selostusta työasioista, katsellen maisemia, peltoja ja metsää ja sitten metsää ja peltoja. Välillä murahtelen jotain vastauksen tapaisia, mutta mielessä

haudon kostoa miehen kesäloman varalle.

Perillä mies häipyy neuvotteluunsa ja minä jään jonkun tuntemattoman pikkukylän kaupan pihaan. Käyn ostamassa putiikin isoimman ja kalleimman jäätelötuutin ja paluumatkalle karkkia ja juotavaa, itselleni.

Kotimatkalle lähdetään mies iloisissa tunnelmissa hyvin sujuneiden neuvottelujen jälkeen ja minä edelleen tyytymättömänä pieleen menneen lomapäivän vuoksi. Mies ehdottaa, että ajetaan toista reittiä kotiin, jotta nähtäisiin uusia maisemia. Aja vaikka järveen, mietin, eihän millään ole enää mitään väliä.

Yht’äkkiä maisemat alkavat näyttää tutuilta. Tuosta käännytään Helvetinkoluun, jossa lapsena käytiin retkellä. Tuo tie vie sinne maisemareitille, jonka äiti halusi joka kesä ajaa. Ja tuossa on se talo, josta mummun kanssa haettiin omenoita.  Ja tuossa, hei pysäytä, tuossa on mun mummun ja papan kesäkoti.

Mies ehdottaa, että ajetaan autiolta näyttävään pihaan, mutta emmin ja pysäytetäänkin vähän matkan päähän. ”Tämäkö se sun hehkuttama kesämummula nyt on”, mies tokaisee pihatiellä seistessämme. Kyllä se se on, mutta jotenkin kuitenkaan ei. Huokaisen syvään ja suljen hetkeksi silmäni.

Vihdoinkin perillä. Matka Tampereelta kesämummulaan kestää tosi kauan, ainakin tunnin, ja aina tulee auton takapenkillä huono olo. Mummu ja pappa näkevät keittiön ikkunasta meidät ja tulevat pihaan iloisina. Äiti on edellisellä viikolla lähettänyt postikortin, jotta tietävät odottaa meitä. Pappa näyttää isälle mihin auton voi parkkeerata, aina sille samalle paikalle.

Tuliaisena on kirkonkylästä ostettu jäätelöä, mummu käärii sen Hesariin ja vie suurten kuusien varjostamalle kuopalle. Kuoppa on syvä ja pelottava, pappa on tehnyt sinne köydestä ja korista hissisysteemin, ettei mummun tarvitse reumatismin runnomilla jaloillaan sinne tikkaita pitkin  kiipeillä. Lapsilta sinne on pääsy kielletty, ei väliä, en sinne ikimaailmassa uskaltaisikaan mennä.

Mennään sisälle taloon. Kaikki on niinkuin aina; pienestä eteisestä nousee jyrkät raput vintille ja vihreästä ovesta mennään keittiöön. Ihana lämpö ja tuoksu tulvahtaa, mummu on paistanut pullia. Perunat ja porkkanat kiehuvat liedellä, pappa lisää puita pesään ja mummu panee murekkeen uuniin. Juhlaruokaa, niin kuin usein, kun siellä käydään.

Mummu pyytää kattamaan pöydän. Keittiön astiakaapit on taas paperoitu uudelleen toukokuussa, kun mummu ja pappa ovat muuttaneet kaupungista kesäkotiinsa. Hyllyjen reunassa on nastoilla kiinnitetty mummun virkkaamaa pitsiä. Tiedän tarkkaan mitkä lautaset ja lasit viedään tuvan isolle pöydälle, jossa on kaunis ja puhdas pellavaliina.

Tuossa istuu pappa, veli ja äiti, vastapäätä isä ja mummu ja pöydän päässä keittiöjakkaralla on minun paikkani. Pöytään tuodaan säilöttyjä kurpitsoja, puolukkahilloa ja sienisalaattia, aina omissa tutuissa astioissaan ja kaikki itse kerättyä, kasvatettua ja valmistettua.

Ruuan jälkeen mummu tiskaa ja minä kuivaan. Saan valita kaapista silitetyn astiapyyhkeen. Niissä kaikissa on vuosikalenteri ja haluan aina ottaa sen, jossa on keijukaisia kukkakedolla.

Pappa on aloittanut savusaunan lämmityksen jo aamulla. Veljen kanssa kannamme papalle tyhjät sinkki- ja emaliämpärit kaivolle. Pappa nostaa kaivosta kylmää ja raikasta vettä ja kaataa sen ämpäreihin, jotka kolisevat tutusti. Minulla oma pieni ämpäri, kylmää vettä roiskuaa jaloille ja pappa sanoo, että kylmä vesi on terveellistä.

Kaivolta saunalle vie pieni polku. Polun vieressä on hiekkakasa, papan minulle tekemä. Hiekan seassa on neulasia, jotka pistelevät ja hiekka on ihan erilaista kuin kaupunkien hiekkalaatikoissa. Hiekkakakkuja varten mummu on antanut vanhoja vuokia ja lusikoita. Kakkujen päälle kerään päivänkakkaroita ja kissankelloja.

Illalla menen saunaan äidin ja mummun kanssa. Sauna on musta ja vähän pelottava. Istun alimmalla lauteella ja mummu heittää vettä kiukaalle. Pappa on tehnyt minulle oman pienen vihdan, jota huljuttelen kylmässä vedessä. Se tuoksuu ihan kesältä. Silmät vuotavat savusta ja haluan lähteä pois. Mummu kaataa vettä päälleni, kietoo minut karkeaan pyyhkeeseen ja tulee antamaan mukillisen itsetehtyä, vähän hapanta mehua. Istuskelen yksin saunan rappusilla ja tunnen itseni melkein aikuiseksi.

Saunan jälkeen saan mummun pullia ja mehua. Pappa hakee vintiltä pukkisängyn ja mummu petaa siihen silitetyt lakanat. Sängyn vieressä on iso musta pelottava kaappi. Ennen nukahtamista keksin tarinoita kaapin asukkaista.

”Joko mennään”, mies sanoo. Kun lähdetään, vilkaisen vielä taakseni. Enää ei ole savusaunaa,ei polkua eikä hiekkakasaa. Käyn vetämässä pihatielle kenkänkärjellä viivan. Sen pappakin aina piirsi ja sen yli ei saanut autotielle mennä.

Kotona otan mummun isosta valkoiseksi maalatusta kaapista esiin tutun puolukkahillopurkin, pesen sen ja kuivaan keijukaispyyhkeellä.