Päivä 102.

Silloin kun me hankittiin tämä talo, tässä oli puolitoista metriä syvä monttu. Se oli hankala ja aika ruma, eikä sillä ollut minkäänlaista käyttötarkoitusta. Me täytettiin se sepelillä ja päälle suodatinkankaat. Sokkelin viereen jätettiin se sepeli, sitten seuraavaksi liuskekivistä polku ja loppuosalle multaa – siis ihan liian vähän multaa.

Vuosien saatossa olen yrittänyt kasvattaa siinä vaikka mitä, mutta huonolla menestyksellä. Pari koivuangervoa siinä kituuttaa  ja jotain muitakin surullisen näköisiä kasveja. Ruoho kasvaa, jos sitä jaksaa kastella joka päivä ja rutkasti. Mutta pois kotoa ei saa olla. Mies haluaisi hankkia siihen siirtonurmen, mutta se nyt vasta kastelua tarvitseekin, luulen minä.

Joo, pitäisi varmaan kaivaa multa, se kangas ja varmaan puolimetriä sitä sepeliä pois ja tuoda tilalle jotain superlannoitettua multaa. Mutta muutaman vuoden takainen salaojaremontti mielessä, ei enää kaivauksia meille ainakaan vähään aikaan.

Näillä siis mennään ja käydään taas miehen kanssa jokavuotinen kiivas keskustelu. Hän kutsuu aluetta aavikoksi ja minä vakuuttelen,  että tänä kesänä saan sen kukoistamaan.

Mutta tuo koivu on ihana. Se on hiirenkorvilla aina ensimmäisenä ja sen oksat tulee melkein keittiöön asti. Keskityn  siis siihen!