6-vuotias aloitti tänään innolla odottamansa koulutien. Meikä nonna ei ole ollenkaan niin innokas, enemmänkin toiveikas. Toiveikas siitä, että koulu on muuttunut parempaan suuntaan. Omasta kouluajasta on sen verran kauan, ettei sitä kannata edes muistella ja vertailla, vaan omat jälkeläiset ovat käyneet koulua 90-, 2000- ja 2010-luvuilla, ja niistä ajoista on kyllä paljonkin sanottavaa.

Matkaan on mahtunut kivoja ja hyviä opettajia, mutta valitettavasti myös toista ääripäätä. Meidän kolme lasta ovat luonteeltaan keskenään ihan erilaisia ja koulumenestys on heillä ollut kaikkea kymmenen ja nelosen välillä. Vaan kaikissa on ollut valittamista (siis jollain opettajilla). Joku on ollut liian tunnollinen ja kiltti, joku äänekäs ja villi ja joku ujo ja hiljainen. Ihan kun mikään ei kelpaisi.

Mutta kaikki ne ovat koulunsa käyneet ja ihan hyviä ja kivoja ihmisiä niistä on tullut (koulusta huolimatta). Toivonkin, että nämä uudet ekaluokkalaiset saisivat olla ihan omia ihania itsejään ja muistella omaa koulutietä hyvällä. 

Illalla uhmasimme luvattua myrskysäätä ja menimme miehen kanssa Ratinan stadionille katsomaan yleisurheilukisoja. Olikin mukava ja melkeinpä tunteikas ilta, kun kaikki melkein 5000 katsojaa tuppautuivat samaan katsomoon katoksen alle, noin niinkuin varmuuden vuoksi sateelta suojaan.

Hienojen urheilusuoritusten lisäksi luonto tarjosi melkoisia elämyksiä. Tummat, melkeinpä mustat pilvet kiersivät stadionia, vaan eipä satanut. Välillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja välillä tuli tuulenpuuskia, niin että tuntui että tukka lähtee. Ja aika uskomattoman kaunis sateenkaari.