Päivä 11.

En ole koskaan ollut mikään käsityöihminen, oikeastaan aika kaukana siitä. Ekaluokalla opettajani totesi jostain ompeluksestani, että ” veljesikin on parempi”.  Se mitä opettaja sanoo seitsemän vuotiaalle on tietysti totuus ja siihen sitten uskoin koko kouluaikani. En siis viitsinyt edes yrittää vaan salakuljetin virkkaukset ja kutomiset kotiin, jossa äiti ne korjasi ja teki valmiiksi.

Aikuisiällä olen ihan itsekseni saanut valmiiksi tasan kaksi vaatekappaletta. Kun isäni täytti 50, kudoin hänelle villapaidan. Vatsan kohdalta siihen olisi mahtunut kaksi isää, kun taas hihat kiristivät varsinkin kainaloista. Sitkeästi kiltti isäni käytti sitä ainakin kerran talvessa. Sitten joskus 90-luvun puolivälissä näimme mieheni kanssa ”Neljät häät ja yhdet hautajaiset” -elokuvan. Siinä sillä yhdellä hauskalla miehellä oli ruudullinen liivi. ”Tuollainen olis kiva”, totesi mies ja niin sitten ompelin hänelle joululahjaksi vähän sinnepäin samanlaisen liivin. Siitä lähtien joka jouluaatto mies on sen pukenut.

Omaan kotiin sen sijaan olen vuosien saatossa ommellut paljon; verhoja, tyynyjen- ja tuolienpäällisiä yms., joissa pärjää vain suoraanompelulla. Työelämässä sisustus- ja verhoilukankaat tulivat tutuiksi, tosin sen verhoilun ja ompelemisen teki aina joku muu.

Tänään kaivoin kaapin syövereistä äidin ja mummun villalankoja. Toistakymmentä vuotta sitten sain hyvältä ystävältä syntymäpäivälahjaksi itsetekemänsä villasukat, paljon niitä käytin, mutta nyt jo monta vuotta rikkinäisinä laatikossa. En ole niitä halunnut heittää pois, koska niiden kutojaa ei enää ole. Siis tänään ne parsin. Olen melkoisen varma, että ystäväni olisi nauranut makeasti, jos olisi parsimukseni nähnyt !

ø