”There is always something to be thankful for” – mutta saako silti välillä olla vain p*skana?

Kiitollisuus.

Se on sana tai asia, joka on viime päivinä pyörinyt ajatuksissani. Aina uudelleen ja uudelleen se nousee mieleen eri asia yhteyksissä. Somekanavat ovat pullollaan kuvia, joissa ollaan kiitollisia milloin mistäkin. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän se ahdistaa. Olen kiitollinen tästä kaikesta, etuoikeutettu ja onnekas. Samalla ahdistaa, miksi en osaa olla kiitollinen? Miksi pienet vastoinkäymiset saa mielen välillä niin alas? Ja ehkä kaikkein oleellisempana, missä menee kiitollisuuden raja? Sehän ei tarkoita, että kaikki mitä elämä tarjoilee pitäisi ottaa hymy suussa vastaan, että kaikki muka johtaisi johonkin hyvään. Varmasti aina on jokin hyvin, ja itse ainakin koitan muistaa ajatella niitä hyvin olevia asioita, sillon kun tuntuu, että elämä talloo urakalla päälle. Mutta se ei tarkoita, että välillä ei saisi olla rehellisesti p*skana. Ehkä kiitollisuuden avulla, sieltä on helpompi nousta ylös? Tunteet on tärkeä tuntea, ne pitäisi osata vain käsitellä myös jotenkin järkevästi. 

Ja silloin toisinaan, kun tuntuu, että elämä hymyilee ja kaikki on paremmin kuin hyvin, hiipii ne ajatukset sieltä jostain takaraivosta. Entä jos tämä kääntyykin kohta – elämä päättää heittää voltin ja laskeutua päälaelleen alas? Olen saanut elämässäni niin paljon hyvää, päässyt tavallaan aika helpolla. Kauanko tätä voi kestää? Ahdistusta. Lisää ahdistusta pakottavasta tarpeesta olla kiitollinen. Ei tunnu hyvältä, itkettää ja ahdistaa. Sattuu, epäilyttää ja pelottaa. Mutta asiathan ovat hyvin – pitäisi olla kiitollinen.

Kun elämä menee hyvin, kun asiat sujuu, on liian helppo olla huomaamatta sitä. Tottua siihen. Itse ainakin olen huomannut, että asiat menee elämässäni yleensä vaikeamman kautta, ennen kuin ne ymmärrän. Terveyttä ei tajua, ennen kuin kuulee, että kaikki ei ole ihan kohdillaan. Rakkaiden ihmisten merkitystä ei välttämättä ymmärrä, ennen kuin huomaa olevansa yksin. Nukkumista pitää välttämättömänä pahana, ennen kuin kärsii unettomuudesta. Tällä hetkellä kaikki on hyvin. Ehkä on silti paikallaan pitää mielessä elämän katoavaisuuskin, muistaa pysähtyä ja nauttia. Sulkea puhelin ja katsoa ihmisiä silmiin. Olla kiitollinen treenin jälkeisestä lihaskivusta. Olla kiitollinen sateenpisaroista kasvoilla. Olla kiitollinen nähdessään syksyn kauniit värit. Olla kiitollinen kuullessaan lasten huudahduksia. 

Mitä ajatuksia kiitollisuus herättää? Luoko some positiivisuuspakon? Saako nykypäivänä negatiivisia tunteita kokea avoimesti, vai onko ne käytävä läpi itse?

<3