”Elämä on nyt. Älä murhedi tulevaa. Älä roiku menneissä. Sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta. Kaikesta selvitään.”

Olen viimeisen vuoden aikana mantran omaisesti toistellut itselleni edellisiä lauseita. Ennen jännittävää esitystä, silloin kun maailma tuntuu romahtavan päälle, silloin kun sanotut tai kuullut sanat kummittelevat mielessä. Tarpeeksi kun toistelee, niin joskus erehtyy uskomaan sanojaan. Vaikeaa se on silti.

Huomaamatta ajatukset siirtyvät miettimään seuraavia tehtäviä, tekemään uusia suunnitelmia. Tai sitten ne jäävät roikkumaan menneisiin, tuntuvat roikkuvan kiinni itsepintaisesti estäen eteenpäin menemisen. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin tehnyt niin? Mitä olisi tapahtunut, jos olisin sanonutkin jotain?

Allekirjoitan ajatuksen, että pitää elää nykyhetkeä. Muutenhan elämä vilistää ohi ilman, että siitä muistaa nauttia. Vähän niin kuin maisemat junan ikkunassa: valtava määrä asioita, hienoja ja rumia, vaikeita hahmottaa, mahdottomia pysähtyä katsomaan. Elämä on hektisempää kuin koskaan; aina pitää olla tavoitettavissa, kuvata elämäänsä, olla sosiaalinen. Kaikki on saatava heti ja nyt. Lainat, luottokortit ja verkkokaupat. Välillä tuntuu, ettei aikaa ajattelulle anneta enään. Ei muistella itse asioita, vaan googletetaan kaikki heti.

Menneisyys tuntuu välillä kirosanalta. Pitää pyrkiä eteenpäin. Elämä on kuin tikittävä aikapommi. Mielestäni on silti hyvä välillä mennä sinne menneisyyteen, kurkistaa tulevaan. Ei niinkään etsimään virheitä tai jossittelemaan, enemmänkin oppimaan ja muistelemaan. Miettimään, mistä kaikesta on selvitty, mitä kaikkea hienoa on koettu ja millaisia tarinoita kuultu.

Tehdyt teot ovat osa meitä. Ne rakentavat meistä sellaisia kuin olemme, eikä sitä pidä yrittää estää. Virheet tekevät meistä ehjempiä, jos ymmärrämme ne virheiksi. Itselle on osattava antaa anteeksi, katkeroituminen ei kannata.