Usko

Mihin minä uskon? Kysymys, jota varmasti jokainen on miettinyt enemmän tai vähemmän. Kadehdin niitä, jotka osaavat vastata asiaan suoraan, luottavat johonkin suurempaan täysin. Tunnen surua niitä kohtaan, jotka toteavat etteivät usko mihinkään. Koen, että asian ajattelu ja miettiminen kuvastaa halua elämään, uteliaisuutta ja ehkä myös oman pienuuden ymmärtämistä. Jos ei usko mihinkään, onko luovuttanut vain etsimisen?

Olen kasvanut uskonnollisessa perheessä. Lapsuudessa ja vielä teinivuosinakin koin, että uskonto toi elämään rauhaa, luottoa ja rakkautta. Olin helppo teini, en tuottanut vanhemmille huolta. Ei meillä silti pakotettu ikinä kirkkoon, painostettu mihinkään, ehkä uskonto näkyi enemmän vain kasvatuksessa. Vanhempien tavassa ajatella ja vastata ongelmiin. Ajattelin, että avioton seksi, alkoholi ja kapinointi vie huonoille teille, johtaa pahuuteen. En silti ikinä kuulunut seurakuntaporukoihin, koin että olin liian huono sinne. En tiennyt Raamatun kertomuksia kovinkaan hyvin, jaksanut käydä kirkossa, enkä aina edes lukea iltarukousta. Liikuin tavallisissa porukoissa, joihin en ehkä kuitenkaan ihan täysin sopinut arvojeni myötä. Muistan, kuinka teinivuosina iltarukouksissa pyysin, että saisin rakastua. Sitä odottelen edelleen.

Oma uskoni kuitenkin heikentyi vuosien saatossa. Opiskelujen myötä muutin uudelle paikkakunnalle, asuin yksin ja tajusin, että vastaan omasta elämästäni.  Löysin uudet ystävät, liikuin uudenlaisessa ympäristössä ja huomasin että pari kaljaa ei ehkä johdakaan suoraan helvettiin. Aloin muodostaa minuuttani. Usko oli silti siellä jossain taustalla. Kävin katsomassa seurakuntien toimintaa, mutta jotenkin tunsin itseni siellä aina muita huonommaksi, ei tehnyt mieli palata. Uskoin silti Jumalaan, siihen että meistä pidetään huolta. Aikaa kului, sain kohdata elämän synkemmätkin puolet. Ystävä sairastui vakavasti, tuttavan lapsi sairastui vakavasti, sukulaisia kuoli, lääkäri löysi peruskäynnillä oireita, jotka vaativat lisätutkimuksia lisätutkimuksien perään. Haukoin iltaisin sängyssä henkeä kauhusta, potkin lenkeillä puita vihasta, pidättelin itkua bussissa – tunsin tukehtuvani. Kuten varmasti moni siinä tilanteessa, en vain voinut ymmärtää, miksi niin vääriä asioita tapahtuu, jos joku meistä muka huolehtii. Samalla ehkä kovenin entisestään, kovetin itseäni. Ihan sama mitä paskaa elämä eteen tuo, kestän sen ja kävelen eteenpäin. Kai jokainen huolehtii sitten vain itsestään, kunnes kohtalo toisin päättää.

Viimeisen vuoden aikana elämä on tasaantunut. Olen hyväksynyt, että elämä pitää sisällään kaikenlaista – etukäteen ei kannata murehtia, koska sitten saattaa unohtaa nauttia onnen hetkistä. Uskon hyvään. Saan rauhaa iltarukouksista, joten rukoilen. Meditoiminen rauhoittaa stressin keskellä, joten meditoin. Uskon, että minun tehtäväni ei ole elää tietyn koodin mukaan, suorittaa tiettyä liturgiaa tai tuomita muiden tekoja. Uskon, että hyvät teot tuottavat hyvää. Uskon, että ystävällisyyttä ja rakkautta ei voi olla liikaa. Uskon, että jokainen ihminen ansaitsee mahdollisuuden.

Mihin sinä uskot?

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *