Kuinka kauan on tarpeeksi?

Kirjottelen jonkun verran omia kokemuksiani niistä ajatuksista mitä mieleen tulee.  Varmaan myös päivittelen muiden asioita mutta koitan pitää kaiken kasassa. En todellakaan halua että kukaan tunnistaa minua. 

Olen ollut sinkkuna pian kaksi vuotta. Kuulostaa pitkältä ajalta mutta tajusin että lasku lähtee pois muuttamisen jälkeen. Todellisuudessa siis paljon vähemmän aikaa sinkkuna koska homma vaati sen lopullisen kasaan kuivumisen jotta kumpikin osasi päästää irti. Miks näin kauan? Vientiä olis ollu vaikka kuinka paljon vakavissaan ja vaan hauskaakin ois voinu pitää. Ihan mitä vaan. En mä oo ihan kaikkia mahdollisuuksia jättäny käyttämättä mutta sen tiedän, että vasta hiljattain olen ollut valmis jopa sitoutumaan.

Avasin silmät vasta keväällä. Mitä se tarkoittaa? En etsi elämääni ketään mutta olen avoin vastaanottamaan sen mitä se tuo tullessaan. Eron jälkeen olin katkera, iloinen, onnellinen, surullinen, vihainen. Koin varmaan kaikki mahdolliset tunteet. Olin onnellinen vapaudestani mutta en osannut olla tarpeeksi paljon yksin. Joskus tuli se tarve jakaa asioita toiselle. Että olisi joku jonka kanssa joskus juoda aamukahvit. Joku joka heräis aamulla vierestä. Jonka viereen pääsis ku tulis myöhään kotiin. En halunnut siihen ketään tiettyä. Tiedän vain olevani enemmän parisuhdeihminen kuin yksineläjä. Huomasin, että sitten kun niitä tunteita ei enää ole, on kaikki hyvin. Sitten on tarpeeksi kun ei enää kaipaa, vihaa eikä mitään muutakaan ajatusta ole edelliseen. Kun ei enää kaipaa sitä ajatusta että joku olisi läsnä vaan osaa olla oikeasti yksin.

Mietin miten toiset voivat hypätä seuraavaan niin pian parisuhteen päättymisestä. Luovuttaako ne liian helposti ja vaan siirtyy seuraavaan? Mitä helvettiä oikeesti onks tää vaan sellasta että ”se ei tiskaa ni en jaksa kattoa”.  Itse tein kaikkeni ja exäkin teki kaikkensa että pysyttäis yhdessä mutta ei me silti pysytty. Me haluttiin ymmärtää toisiamme mutta ei niin ei sitten. Ehkä siks se olikin niin rankkaa kun tajus että mitään ei ole tehtävissä ja mä ku luulin et ihan kaiken voi selvittää. Olisinko selvinnyt nopeammin jos ero olisi selkeästi yksipuolista? Mä tiedän että olis pitäny luovuttaa jo paljon aiemmin mutta sitä olisin katunut. Mä en luovuttanut koska mä näin sen potentiaalin. Mä halusin ymmärtää mä halusin kaiken sen hyvän ja huonon mutta sitten on osattava lähteä kun joutuu liikaa luopumaan itsestään ja me ilmeisesti oltiin loppupeleissä NIIN erilaisia.

Nyt ne ”olispa täällä joku” tunteet on tullu taas pintaan. Eri tavalla. En harmittele että mulla ei oo ketään vaan mä niin toivon että potentiaalinen ”se oikea” törmää muhun. Nimenomaan vaikka törmää, koska etsimällä sellaista ei löydä.

Nyt on tarpeeksi.