Aika moni taitaa kärsiä päinvastaisesta ongelmasta kuin omani. Tiedän, että monen on vaikea saada itseään raahattua ulkoilemaan etenkin tällaisina kylmänkoleina ja pimeinä aikoina. Minulla asia on enemminkin päinvastoin: jos hillun liian kauan sisätiloissa, tulen pikkuhiljaa kärttyisäksi ja alan kaivata raitista ilmaa ja liikettä elämään. Lopulta alkaa ahdistaa ja on pakko päästä pihalle. Poikaystäväni lenkillä sanailikin: ”Virtaava vesi ei jäädy, vierivä kivi ei sammaloidu ja liikkuva Sini ei tylsisty”.

Useaan otteeseen olen havainnut, että raitis ilma ja reipas kävely on paras keino selvittämään tukkoista päätä ja sekavia ajatuksi (niin ja esimerkiksi helpottamaan ähkyä, vaikkapa kun on tullut syötyä liikaa irtokarkkeja). En edes osaa sanoa, montako ongelmaa olen lenkillä joko ratkaissut tai ainakin tajunnut niiden mitättömyyden. Yleensä koskaan ulkoilemasta palatessa olo ei ole huonompi kuin sinne lähtiessä.

Vaikka teinkin itselleni juuri riippuvuusdiagnoosin, en ole lainkaan huolissani. Tuskin terveempää riippuvuutta voisi ollakaan (niistä muista riippuvuuksistani, kuten kahvista ja makeasta, ei nyt sitten puhutakaan). Ehkä joskus tunnen itseni hieman erilaiseksi tai jollain tavalla vinksahtaneeksi, sillä sanojeni mukaan ”kaameassa räntäsateessa tuskin lenkkeilevät muut kuin koiranulkoiluttajat (koska on pakko) ja Sini (koska sillä nyt on se raitisilmariippuvuus)”.

Koska en ole kuvannut kamalia räntäkelejä, laitan tähän kauniin ulkoilmakuvan, jos se vaikka innostaisi muitakin ulkoilemaan edes niinä kauniina päivinä:)