Viime viikolla oli kauhea kiire. Ei ollut olevinaan aikaa rauhoittua. Hirveenä tekemistä ja huhhuh.

Sitten muistin lukeneeni jostain naistenlehdestä (luulisin), että ihmisen kiire riippuu siitä, millainen käsitys omasta ajankäytöstään on. Jos koko ajan ajattelee, että on kiire, äkkiä, apua, pitää juosta, niin siinähän vasta kiire onkin! Aloin myös miettiä, mihin sen kaiken ”kiireisen” ajan olen käyttänyt.

Hetken pohdiskeltuani tajusin, että olin viikon aikana urheillut noin 11 tuntia, kuutena päivänä. En edes vaivautunut laskemaan, paljonko aikaa oli mennyt salille ja muualle matkustamiseen (tosin viime viikolla pääsi aika hyvin vielä fillaroimaan), vaatteiden vaihtoon ja muuhun urheiluun liittyvään oheistoimintaan. Varmastikin useampi tunti.

Tämän oivallettuani aloin tosissani miettiä, oliko minulla nyt niin kiire ollutkaan. Toiset rentoutuvat sohvalla maaten ja kotona hilluen, minä pyöräilen, huhkin salilla, lenkkeilen ja läiskin palloa irrottaakseni ajatukseni arkielämästä. Kiireen tuntu varmaankin johtui siitä, että kotona olin ehtinyt lähinnä nukkua ja syödä. Kuitenkin se, että tajusin ajatteluvirheeni, helpotti oikeasti oloani. Ei mulla tässä elämässä mikään kiire ole, mä vaan teen kauheasti kaikkea kivaa! Tai vaikka olisikin kiire, niin sitä ei pitäisi ajatella negatiivisena asiana, vaan positiivisena tapana elää. Omalla ajattelullaan voi vaikuttaa. Ihan totta. Kokeilkaapa vaikka!

(Tähän laittaisin jonkun jumppakuvan, mutta tapanani ei ole kuvailla itseäni hikisenä ja naama punaisena kuntosalin peileistä. Tai ottaa kuvia itsestäni, kun juoksen junaan aamulla vesisateessa. Voitte vaan kuvitella, miltä näyttäisin.)