5:30 kello pärähtää. Unenpöpperöisenä raahaudun vessaan ja heitän kylmää vettä naamaan. Tajuan nukkuneeni aivan liian vähän. Tunne ei ole se parhaista parhain, kun kyseessä on maanantaiaamu ja edessä 15o kilometrin ajomatka töihin.

Haa, onneksi jääkaapissa on Pepsi-pullo. Otan huikan, suljen korkin puolihuolimattomasti ja laitan pullon hellan reunalle. Hupsis, pullo lentää kauniissa kaaressa lattialle ja koko sisältö suihkuaa korkin välistä ympäri keittiön lattiaa ja kaapinovia. Hyvää huomenta vaan, siivoillessa silmätkin aukeaa.

Ulkona sataa taivaantäydeltä vettä ja juoksen nopeasti autoon turvaan. Huristelen Kehä I:lle reittiä, joka ei ole lähelläkään sitä, mistä olin kuvitellut ajavani, mutta löydän sentään liityntäkaistalle. Liikennevaloissa alan miettiä, olenkohan itään vai länteen johtavalla kaistalla. Hmm.. Ketään ei ole näköpiirissä… Pakki päälle ja katsaus opasteisiin. Herätys Sini, väärä kaistahan se oli. Kerrankin havahduin ajoissa, enkä päätynyt (jälleen kerran) Kehälle ajelemaan väärään suuntaan kiroilemaan itsekseni.

Vesi lentää moottoritiellä, mutta ainakin pysyn hereillä, kun taiteilen vesilätäköiden keskellä. Päässä soi Maija Vilkkumaa:  ”Ja pahimpia on aamut, joiden päättymistä ei näy, mä pelkään aina ne saa mut, ja niin lopulta käy”.