Olipa kerran tyttö, joka oli hyvin väsynyt.Hänellä oli takanaan muutto uudelle paikkakunnalle opiskelupaikan perässä. Uusi alku, hän sanoi. Aika vaihtaa maisemaa. Uusi paikkakunta tuntui kivalta, opiskelut lähtivät käyntiin, muutamia uusia kavereitakin löytyi. Silti tyttö oli väsynyt. Mikään unimäärä ei riittänyt, sängystä noudeminen ei innostanut. Mikään ei tuntunut oikein miltään. Vain nukkumisessa oli järkeä.

Tällaistako se uusi elämä onkin?

Edellinen vuosi oli mennyt hymynaamio kasvoilla, mutta enää tyttö ei jaksanut edes naamioitua. Hän piiloutui ja lakkasi olemasta. Hävetti.

Kun tuli oikein paha olo, hän nöyrtyi ja soitti apua. Menetti kasvonsa yths:n silmissä. Hävetti enemmän. Hän ei pärjännyt. 

Alkoi lääkitys ja psykologikäynnit. Hävetti vielä lisää. Kemiat eivät kohdanneet, puhuminen tuntui nöyryyttävältä. Mutta lääkkeet helpottivat vähän. Kaikki järjestyy, sanoi tyttö. Minä pärjään kyllä.

Tuli vaikea kesä ja pimeä syksy. Tyttö ei jatkanut lääkkeitä eikä terapiaa. Hän päätti pärjätä itse. Hän esitti roolia. Näytteli ja valehteli. Kaikki on ihan hyvin. Minä pärjään kyllä. Oli ystäviä ja oli valoa, mutta oli myös liikaa valheita ja salaisuuksia. Tyttö väsyi, ei pärjännyt. Hän halusi huutaa ja raivota, mutta ääntä ei ollut. Hän oli häkissä. Naamionsa vankina.

Tuli uusi työ ja siitä pakopaikka todellisuudesta. Uusi maailma, uudet ihmiset. Merille on paettu kautta historian ja merille pakeni tyttökin. Hän halusi olla vapaa.