Nyt olen ruvennut suuresti miettimään, mitä järkeä tässä kirjoittamisessa oikein on? En ole vielä keksinyt miksi mä teen tätä.

Jollain tavalla se tuntuu yllättävän vapauttavalta ja saa purettua omaa oloansa johonkin. Kun en mä ikinä enää puhu Saarallekaan mitään tärkeää, eikä sillä nykyisin olisi aikaa kuunnellakaan. Se elää kivaa perheidylliään Kumpulassa, eikä mikään hiekanmuru saa pysäyttää niitä rattaita. Jos edes yrittää aloittaa syvällisemmän keskustelun se on ku sulavoi, holahtaa sormien välistä vakaammalle alustalle. Ku hymyilevää kiiltokuvaa katselisi, mutta se ei oo koko totuus. Siitä on oikeasti tullut susinaaras sen jälkeen kun Miro syntyi. Eli noin kaksi vuotta sitten. Ja vahvasti epäilen, että lisävahvistusta on tulossa, sen miehellä kun on siellä suvun talo, kuus huonetta, uima-allas ja takkahuone. Mä häikäistyn joka kerta uudestaan, ku päästään portille asti. Ja tää johtuu kyllä puhtaasti siitä ulkovalojen määrästä.

Mulle ei tulevaisuudessa tuu jäämään ”paljon mitään”. Eikä sen ole niin väliksikään. Mä haluan itse tehdä polkuni, enkä kantaa suvun painoa harteilla. Joskus käy sääliksi kavereita, joilla on optiot ja tulevaisuus kiinni siinä, mitä perhe on tehnyt tai tekee edelleen. Mutta onhan siinä bonuksensa, niinku nyt Saaralle on käynyt. Mimmin ei enää ikinä tarvii tehdä mitään, senkun olla vaan. Nai rahaa, ei ehkä kuitenkaan rakkaudesta. Mä tiedän että se on horjahtanut kerran jos toisenkin.

Mutta niistä ajoista on jo aikaa. En mä oikein vielä tiedä miten se rakkaus toimii, noin niinku perhe-elämässä. Ehkä se on myöhemmin vahvistuu, tai sitten mukavuudenhalu on voittanut sen, mitä sydän halajaa. En osaa sanoa.

Aloitin muuten nyt tipattoman lokakuun, on ollut niin järjettömän paha olo torstain jälkeen. En tiedä oonko tulossa kipeäksi vai mikä on, kun tää olo ei oo vieläkään mennyt kunnolla ohitse. Mä kuulostan varmaan aika apaattiselta kun vastailen töissä puhelimeen. Mutta kai se huomiseksi jo vähän paranee.

Mä menin muuten fiksuna brunssille eilen, siis Patrikin kanssa. Käytiin Blockissa. Oli yllätävän hyvää, vaikken olekaan brunssiin taipuvainen ihminen. Ei yleensä viikonloppuisin jaksa herätä niin, että ehtisi laittaa itsensä valmiiksi ennen kuin ne on jo ohitse. Tuntuu ihan hullulta, että meidän välille on tullut jonkunlainen muuri jo näin lyhyessä ajassa. Keskustelu oli hirveän asiallista, ei niinkään kiusallista. Tuli jopa naurettua välillä. Patrik näytti hyvältä. Syötävän hyvältä. Sillä oli kauluspaita päällä ja hiukset laitettu, mitä se ei yleensä koskaan tee. Oli kuulemma menossa hoitamaan jotain työasioita myöhemmin, jota suuresti epäilen. Mä en tiedä mihin se on sekaantunut, mutta parempi ehkä etten tiedäkään.

Mä vaan mietin suuresti sitä, että miksi me alun alkaen aloimme olemaan yhdessä. Mutta siitä ehkä tuonnempana. Nyt ei ehdi.

Rakkaudella

Klaudia