Kakkukatastrofi

Viime viikolla monet viettelivät hiihtolomaa ja instagramin välityksellä pääsikin katsomaan katellisena muiden lomailuja. Itsehän olin luonnollisesti töissä ja töitä riittikin enemmän kuin yleensä. Loma ei tullut kuuloonkaan, ei edes sen L-kirjaimen verran. Tulikin tänään huomattua, että ehkä viimeiset kaksi viikkoa on menty vähän liian kovalla sykkimisellä. Se että vapaapäivänä tuntuu siltä, kuin jotain pitäisi koko ajan tehdä ja mitä nyt on unohtanut, mitä pitää laittaa, onko tuo tehtynä, milloin tuon pitää olla valmis -kysymykset valtaa pään, on minun aika pysähtyä.

Mikä teki sitten minulla viime viikon tai tarkemmin sanottuna viimeisestä kahdesta viikosta niin rankan? Ei se paperilla nimittäin ole yhtään sen rankemmalta näyttänyt kuin aikaisempina vuosina, päin vastoin.

Lupauduin tekemään yhden seuramme valmentajan tyttärelle syntymäpäiväkakun. Katsoin vielä edellisistä virheistä oppineena kalenterista, että minulla olisi varmasti hyvin aikaa kakun tekemiseen ilman sen isompia stressailuja. Kirjoitinkin kakuntekosuunnitelman valmiiksi ylös ja olin todella innoissani tästä. Tuntui niin ihanalta päästä pitkästä aikaa leipomaan ja ns. toteuttamaan itseään luovasti. Selailinkin Pinterestistä inspiroivia kuvia ja koko suunnitteluprosessi oli todella hauska.

Fiksuna ajattelin, että teen yhden testikakun. Meillä ei oikein ole uunin kanssa osunut ajatukset yhteen, mutta aina on jotenkin selvitty. Testikakun testaus osui sopivasti ystävänpäiväjuhlintaan, joten saisivat sitten tytöt harjoitusten jälkeen kakkua syödäkseen. Niin, se uuni. Noh, eihän se homma mennyt millään tasolla putkeen. En tiedä edelleenkään mitä kakulle oikein tapahtui, mutta se tosiaan suli uuniin. Ei lässäntänyt, vaan suli. Laitoinkin äkkiä kriisikuvia ja viestejä opiskelukavereille neuvoa pyytääkseni. Ei heilläkään ollut mitään käsitystä mitä olisi voinut tapahtua. Se on edelleenkin mysteeri, itse tosin olen varma että uuni päätti vihdoin näyttää kumpi meistä tämän riidan todellisuudessa vie.

Ei auttanut itkut eikä kiroilut. Pistin uutta kakkumassaa tulille ja sitä laittaessa uuniin toivoin parasta. Varmuuden vuoksi aloin kuitenkin selaamaan vaihtoehtoista reseptiä, sisimmässäni oli huono aavistus nimittäin myös tästä uudesta yrityksestä. Uuni päätti kuitenkin antaa minulle armoa ja toinen yritys onnistui kohtalaisesti. Ei täydellisesti, mutta kuitenkin niin että siitä pystyi tytöille loihtimaan ystävänpäiväkakun.

Torstaina ennen töihin lähtöä täytin kakun sekä koristelin sen mitä meillä nyt sattui kaapissa olemaan. Laitoin kakun jääkaappin, pakkaisin sen vasta juuri ennen kuin lähden niin Inkalle valmiiksi. Siinä sitten kävi niin, että kun kakun otin jääkaapista, valahti se lautaselta  alas. Ehdin napata kakun käsiin ennen kuin se tipahti maahan, mutta eihän nuo herkät kakut tuollaisia pudotuksia kestä. Kaunis kakku olikin aivan liiskana ja luonnollisesti harmistus oli todella kova. Paljon kovempi, mitä se saisi olla kun kyse on kuitenkin vain kakusta. Joten positiivista tästä tapaturmasta: a) kakku ei tippunut lattialle b) kakku oli todella hyvää.

Minua kuitenkin kauhistutti näiden kahden edellisen kakun kohtalo, joten päätin viikonloppuna testata toista reseptiä. Resepti onnistui paremmin kuin olin uskaltanut toivoa ja saimmekin Inkan kanssa herkutella muutaman päivän verran. Kyseessä oli vain perus voi-sokerikakkupohja sekä todella hyvä banaanitäyte. Oli parasta mitä vähän aikaan on tullut syötyä.

Sitten koittikin H-hetki tai tässä tapauksessa viikko. Olin etukäteen suunnitellut, että kaupassa kävisin maanantaina töiden jälkeen. Tiistaina oli kaverin synttärit, joten sinä päivänä ei tulisi tehtyä mitään. Keskiviikkona leipoisin pohjan CrossFit-treenien jälkeen, torstaina täyttäsiin töiden jälkeen ja perjantaina koristelisin töiden jälkeen ennen kuin kakku tultaisiin hakemaan. Keskiviikkoon asti suunnitelma pitikin hyvin itsensä kasassa, mutta kuten varmasti voi arvata, päätti uuni jälleen laittaa omat jekutukset pystyyn. Keskiviikkona kun 23:00 otin kakun uunista näytti se oikein hyvältä. Ehdin jo huokaista helpotuksesta ja lähdinkin hymyillen hampaiden pesulle. En tiedä mitä siinä välissä oli tapahtunut, mutta kakku oli lässähtänyt. Ei siinä auttanut itkut eikä muut. Torstaina heräsinkin 7:00 kakkua leipomaan ennen töihin lähtöä.

Kovasti olen toivonut että tässäkin asiassa olisi ollut niin, että kolmas kerta toden sanoo. Nyt kävi kuitenkin niin, että viides kerta toden sanoi. Perjantaina kakkua koristellessa pistin Inkan lupaamaan, että ensi kerralla hän pitää huolen siitä että sanon ei. Tämä lupaus tapahtui siis viime perjantaina ja olen jo sitä rikkonut. Ehkä sitä sitten joskus oppii aidosti sanomaan ei.

Perjantaina kun kakkua tultiin hakemaan muistin taas sen, miksi en sano ei. Se kuinka toinen voikaan olla niin kiitollinen jostain tekee kaikesta tuskailusta, ahdingosta ja epätoivosta täysin sen arvoista. Vielä kun lauantaina sain kuvia synttäreiltä sekä kuulin kuinka innoissaan itse päivänsankari oli ollut kakusta, katosivat nuo tunteet kuin savuna ilmaan. Kuinka iso asia toisen kiitollisuus onkaan ja kuinka hyvälle mielelle se itsensä tekee? Seuraaviin sanoihin onkin hyvä päättää tämä kakkukriisikertomus:

”It won’t be easy, but it’ll be worth it.”

Hyvää keskiviikkoa kaikki palaillaan nyt kun sain vihdoin tämän blogialustan toimimaan.

suhteet ruoka-ja-juoma ystavat-ja-perhe oma-elama
Kommentit (2)
  1. Maijaleaottilia
    27.2.2019, 19:45

    Ai että, huikee Pauliina ja mysteerikakku:D<3 Meidän pitäs joskus leipoa yhes!

    1. Siis ehdottomasti! Pitää tässä kun työhommat rauhottuu niin sopia joku hyvä hetki.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *