Löysin itselleni vihdoin harrastuksen: CrossFit
Eilen tuli käytyä viimeinen OnRamp-tunti CrossFit Myrskyssä ja vitsit että on mahtava fiilis! Meillä oli pieni mutta ihan huikea porukka kasassa. Kunnon girl power-energiaa oli koko tuo OnRamp täynnä.
Pakko sanoa ettei mikään itsestäänselvyys ollut oma osallistuminen lajiin, eikä oikeastaan edes minusta lähtöinen. Avataanpa vähän tuota matkaa, tämän lajin pariin, joka oikeastaan alkoi jo tammikuun toisena päivänä. Silloin järjestettiin tutustumistunti, johon olimme koko tyttöporukka menossa. Inkan tai Aadan ehdotuksesta, en tarkkaan enää muista kumman. Luonnollisesti minä osallistuin vain ryhmäpaineen takia, jos muutkin niin kyllä kai sitten myös minä. Tietenkin oli pientä kiinnostusta ja halua löytää joku urheilumuoto, joka tuntuisi edes jollain tavalla siedettävältä. CrossFitista olin myös kuullut sekä lukenut vain hyviä kokemuksia, joten miksipä ei?
Itse tutustumistunnille pääsi paikalle sitten meistä kuudesta neljä. Minua jännitti aika paljon tuolle tunnille meneminen, onneksi kuitenkin oli hyvät ystävät siinä vieressä ja joku kenen kanssa matkustaa tuolle tunnille. Luultavasti jos minun olisi pitänyt mennä yksin, olisin keksinyt jonkun tekosyyn ja jättänyt menemättä. Harkitsin sitä nimittäin pitkään.
Olin kuitenkin päättänyt, että tänä vuonna toisin urheilun elämään muunakin kuin työn muodossa. Lisäksi yhdeksi tavoitteeksi asetin itselleni mukavuusalueilta pois tulemisen. Joten ei auttanut muu kuin pakata kengät sekä juomapullo laukkuun ja lähteä kohti Crossfit Myrskyn salia.
Tutustumistunti oli aivan mahtava! Jännityksenä odotin että innostuiko kukaan muu yhtä paljon. Minulla ei olisi rahkeet riittänyt yksin aloittamiseen. Hyppelehdinkin sisäisesti innosta, kun Ettu ja Aada totesivat, että he voisivat osallistua tuolle OnRampille. Samana iltana pistettiin kaikki kolme ilmoittautumiset helmikuussa alkavalle kurssille.
Tammikuu meni ja helmikuu koitti. Arvata voi että siinä ehtii Pauliinan päässä omat epäilykset kasvaa. Jos kurssia ei olisi pitänyt maksaa heti ilmoittautumisessa, olisi homma jäänyt kesken. Ainakin 89% todennäköisyydellä. Ei siis auttanut muu kuin rahan patistamana suunnata takaisin hallille. Vaikka matka ensimmäiselle tunnille tuli kuljettua yhdessä Aadan kanssa, jännitti minua aikalailla. En tiedä oliko kyseessä ihan vain se ongelma, etten aamuisin pysty muutenkaan kunnolla syömään vai tunnin tuoma jännitys. Joka tapauksessa koko bussimatkan keskityin siihen, etten oksentaisi. Love it!
Alku jännitys onneksi hälveni ja tunti lähti mukavasti rullaamaan. Mitä nyt oli kyykkyjen kanssa ongelmia, kiitos epäliikkuvan oikean nilkan. Tämä aiheutti kyykätessä pari pyllähdystä, mutta onneksi ei sen pahemmin tullut mokailtua. Lopussa oleva testi pisti kuitenkin luun kurkkuun. Tai tässä tapauksessa verenmaun suuhun.
Tiesin jo ennakkoon, että minun kuntoni oli todella huono. Se kuitenkin kun näkee mustaa valkoisella herättää aikalailla. Minun kuntoni oli oikeasti aivan läpihuono. Okei, eihän tässä ole kunnolla tullut urheiltua kuin viimeksi 2012 keväällä. Eli näin nopealla matikalla laskien 7 vuotta sitten! Ei siis ihme, että kunto oli mitä oli.
Ei siinä sitten auttanut kuin vetää seuraava kuukausi täysillä. Tuo herätys oli se mitä tarvitsin, lisäksi pieni kavereiden push uppaus, puhumattakaan siitä että homma oli jo maksettu ja rahalle oli saatava vastinetta. Olkoon se motivaattori mikä tahansa, minä tein sen! Kävin koko OnRampin ja paransin aika hyvin tulosta. Tällä hetkellä en voisi olla ylpeämpi itsestäni, mutta myös onnelisempi: tuntuu että olen viimein löytänyt myös itselle sen urheilun innon, jota todistan valmentajana päivittäin.
Ensimmäisellä tunnilla tehty testi suoritettiin nyt viimeisenä tuntina uudestaan. Oma tavoite oli päästä alle tuon kahdeksan minuutin. Kuumottelinkin etukäteen oikein huolella, että mitä jos se aika ei parane. Ei sen takia etteikö se olisi sallittua tai että saisin siitä jotain negatiivista palautetta. Ihan oman itsetunnon takia olin enemmänkin huolissani. Jännitinkin tuota lopputestiä melkein yhtä paljon kuin kisoja. Eivät ole hermot entisellään, kun tällaisista asioista saa kunnon jännitykset aikaiseksi.
Aika paranikin sitten ihan kivasti. Parani itseasiassa paljon enemmän mitä olin uskaltanut toivoa. Myönnän että hetken siinä kesti tajuta, olin aikalailla kaikkeni antanut ja ainoa asia mitä pystyin ajattelemaan oli, että älä pyörry. Niin ja laskemaan Aadalle hänen omaa suoritusta. Vasta kun istuuduttiin loppukeskustelua varten tajusin että kuinka paljon se aika olikaan parantunut. Sekä samalla taas sen että ei hitto kuinka rapakunnossa olen ollut!
Eilen tunnin jälkeen jäätiin pukuhuoneeseen innokkaana ilmoittautumaan tunneille. Kuinka voikaan olla niin innoissaan jostain? Ihan aidosti olin ehtinyt näiden vuosien aikana unohtaa kuinka kivaa urheilu voikaan olla. Siitä oli vain kasvanut joka hetki isompi ja isompi mörkö. En oikein tiedä itsekään tarkasti, miksi treenaaminen on tuntunut niin vaikealta aloittaa. Jopa ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Onko se sitten siinä että en halua olla huonoin, siinä että käytännössä koko elämäni pyörii sen ympärillä vai sitten ihan vain kynnyksen kasvamisesta liian suureksi?
Nyt sitten päästään tosi toimiin, katsotaan kuinka innokkaasti tähän päästään sisälle. Ainakin tällä hetkellä motivaatio sekä fiilis on niin korkealla, että jos ei olisi töitä kävisin varmasti joka päivä treenaamassa! Annankin koko lajille ison suosituksen, jos minä pystyn siihen, pystyt sinäkin.
Valuraudantie 13
00700 Helsinki
info@crossfitmyrsky.fi
P.S. Kuinka paljon voikaan jumiutuneiden lihasten tunteesta nauttia?
