Vihreä valo

Eilisen terapiakäynnin jälkeen oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tästä ei ollut nyt mitään hyötyä. Aloitettiin käynti puhumalla rahasta. Tai oikeastaan sen puutteesta. Aihe kumpusi siitä, että terapeutti haluaa minun käyvän marraskuusta alkaen hänen luonaan kahdesti viikossa. Käytännössä tämä tarkoittaa 180€ laskua terapiasta joka kuukausi. Käsitän toki, että tämä on pienenpieni hinta siihen nähden, mitä terapia tulisi oikeasti maksamaan. Joka tapauksessa summa on itselleni aikamoinen, etenkin kun osasairaspäivärahalla tässä elellään. Terapeutti korosti, että paranemisen kannalta on erittäin suositeltavaa saada tuo toinen käynti viikkoon. Ymmärrän tämän täysin ja voi, miten mielelläni tarttuisin tilaisuuteen kiinni, ellei raha olisi ongelma. Keskusteltiin tästä hyvä tovi ja loppuaika menikin sitten ihan mieli maassa, eikä keskusteleminen oikein kiinnostunut ollenkaan. Kotiin tulinkin itku kurkussa ja lysähdin sohvalle itkemään. Mietin, että terapian tarkoitus on ennen kaikkea poistaa ahdistustani, eikä lisätä sitä: sanomattakin on selvää, että rahojen valuessa yhteen kohteeseen, on se pois jostakin muusta (eli minun tapauksessani ruuasta).

Olin siis täysin sitä mieltä, että käynti oli turha. Illalla, kun olin hieman rauhoittunut, kävin tapaamista läpi. Huomasin, että tuollakin kerralla oppisin itsestäni yllättävän paljon. Olen herkkä ja tunteellinen, enkä pelkää näyttää sitä. Opin myös, että olen kateellinen. Nostan usein epäreiluuden käsitteen ilmoille, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Peilaan omaa tilannettani muiden tilanteisiin ja koen usein omani paljon pahemmaksi kuin muiden. Esimerkiksi joillakin ihmisillä on rahaa kuin roskaa ja minulla, joka sitä juuri nyt tarvitsisin, ei ole. Kateus iskee usein juuri tämän aiheen tiimoilta. Kun muut ympärillä ovat syntyneet kultalusikka suussa ja itse joudun kärvistelemään omillani, kateus voi yltyä pahaksikin. Yhtä lailla sairauteni tuntuu epäreilulta: kun muut porskuttavat arkisten ongelmien keskellä eteenpäin, itse yritän saada elämäni jonkinmoiseen järjestykseen ihan pohjalta käsin. Jälleen kateuden puuska tuulahtaa mieleeni. Hyvinä päivinä ja suurimman osan ajasta en pidä itseäni kateellisena ihmisenä. Se, että toisilla on ja itsellä ei, ei ole minulta pois. Tai kuten olen sanonut, en toivoisi tällaista sairautta edes pahimmalle vihamiehelleni. Joskus vaan sitä velloo siinä tuskassa, kun tuntuu, että oma elämä on usein vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään. Ja aina pitäisi muistaa, että ikinä ei voi tietää, mitä kukin ihminen käy juuri sillä hetkellä läpi. Kaikki eivät ole näin avoimia, kuin itse olen, vaan surevat ja rämpivät kaikessa hiljaisuudessa.

Summa summarum: yksikään terapiakäynti ei ole turha. Suosittelisin itseasiassa terapiaa ihan kaikille, myös niille, jotka eivät aivan näin pohjalla olisikaan. Huomenna vietetään Maailman mielenterveyspäivää sanomalla ”Olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet”. Sanoma on mielettömän tärkeä ja toivon, että mahdollisimman moni pukee päällensä huomenna vihreää tämän viestin tukemiseksi!

 

Kuvahaun tulos haulle maailman mielenterveyspäivä

 

Hyvinvointi Mieli Terveys Uutiset ja yhteiskunta

Vedonlyönti

Yhtenä kesäiltana isäni ja minä löimme vetoa siitä, pystynkö pudottamaan painoa 30kg ensi heinäkuuhun mennessä. Rahasumma oli niin houkutteleva, että paiskasin kättä isäni kanssa. Tuumasta toimeen ja sain siskopuoleni kautta kontaktin ravitsemusterapeutille, jonka luokse marssisin heinäkuun lopussa. Kävimme läpi ruokailutottumuksiani ja aktiivisuustasoani, ja teimme sen perusteella suunnitelman. Totuuden aika koitti, kun astuin vaa’alle: en ole koskaan ollut näin painava. Jätän luvut sikseen, ehkä paljastan ne vielä jonakin päivänä.

Ruokailutottumukseni ovat olleet täysin väärät: isoja annoksia, paljon herkkuja ja pitkät ruokailuvälit ovat nostaneet painoani, eikä liikkumattomuus ole auttanut asiaa. Nyt olen alkanut syömään neljä kertaa päivässä: aamupalan, lounaan, päivällisen sekä iltapalan. Välillä syön myös välipalaksi hedelmän, jos tuntuu, että nälkä alkaa yllättämään. Syömistä on siis hirmuisen paljon ja vaatii paljon myös suunnitelmallisuutta: omat eväät töihin tarvitsee tehdä viimeistään edellisenä iltana valmiiksi. Usein syönkin lounaan vasta kotona ja viivytän aamupalan syömistä töissä (työt alkavat jo seitsemältä, mutta loppuvat toisaalta jo yhdeltä). Sanomattakin on selvää, että herkut eivät kuulu ruokavaliooni, vaan ruuan pitää olla puhdasta ja ravintorikasta. Paljon kasviksia, vähän pastaa/riisiä ja lihaa/kalaa. Niksi on annoskoossa: ne pitää pitää suhteellisen pienenä. En varmaan kerro mitään uutta, mitä kaikki eivät jo tiedä. Syöminen ei ole rakettitiedettä, eikä myöskään laihduttaminen. Motivaation ylläpitäminen on se kaikkein vaikein osuus: miksi laihdutan, mitä siitä hyödyn. Kun pitää tavoitteen mielessä, syöminen ja liikkuminenkin sujuvat paremmin.

Olen aina sanonut, että kunhan olen terve lihava, kaikki on hyvin. Nyt en enää sitä ole ollut, vaan terveyshuolet ovat löytäneet tiensä elämääni ja niihin voin vaikuttaa vain laihduttamalla. Selkäkivut, maksa-arvojen kohoaminen, verenpaineen nousu, kolesterolin korkeahkot arvot kiusaavat kropassani ja laihdutus on keino auttaa tai jopa korjata näitä ongelmia. Fyysisten ongelmien lisäksi painonpudotus auttaa kohdallani itsetuntoani kohoamaan ja mielen muuttumaan virkeämmäksi puhumattakaan jaksamisen tasosta, joka nousee hetki hetkeltä. Psykiatri tosin muistutti, että omassa tilanteessani on tärkeää, että muistan syödä tarpeeksi. Jos en tee niin, vaikuttaa se taas negatiivisesti mielenterveyteeni. Tasapainon löytäminen lienee tässäkin se vaikein juttu.

Liikunta (kuten aiemmin todettua) ei ole koskaan ollut lempiasioitani. Nyt olen kuitenkin urheillut melkoisen paljon: kävellyt pitkiä matkoja ja tehnyt lihaskuntoa kotosalla. Verenpaineiden vaihtelun vuoksi minulta on hetkellisesti kielletty korkeasykkeinen liikunta, joten koitan välttää intervallitreenejä, joita jossakin vaiheessa tykkäsin myös tehdä. Nyt vain jatkan rauhallisen liikunnan parissa ja toivotaan, että se riittää painonpudotukseen.

Eilen oli tapaaminen ravitsemusterapeutin kanssa. Jännitti mennä puntarille, vaikka tiesin, että jonkin verran painoa on varmasti jo lähtenyt. Seitsemässä viikossa pudotusta oli tapahtunut 10,5kg. Se tarkoittaa 1,5kg viikossa, mikä on mielestäni hyvä tahti. Lihasmassaa kehossani on hyvin, joten rasvaa pitäisi lähteä vielä runsaasti. Arviolta vielä noin 30kg. Siinä riittää hommaa, ja motivaatiota saa taatusti kaivaa useampaankin otteeseen.

 

Hyvinvointi Liikunta Mieli Terveys