Vihreä valo

Eilisen terapiakäynnin jälkeen oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tästä ei ollut nyt mitään hyötyä. Aloitettiin käynti puhumalla rahasta. Tai oikeastaan sen puutteesta. Aihe kumpusi siitä, että terapeutti haluaa minun käyvän marraskuusta alkaen hänen luonaan kahdesti viikossa. Käytännössä tämä tarkoittaa 180€ laskua terapiasta joka kuukausi. Käsitän toki, että tämä on pienenpieni hinta siihen nähden, mitä terapia tulisi oikeasti maksamaan. Joka tapauksessa summa on itselleni aikamoinen, etenkin kun osasairaspäivärahalla tässä elellään. Terapeutti korosti, että paranemisen kannalta on erittäin suositeltavaa saada tuo toinen käynti viikkoon. Ymmärrän tämän täysin ja voi, miten mielelläni tarttuisin tilaisuuteen kiinni, ellei raha olisi ongelma. Keskusteltiin tästä hyvä tovi ja loppuaika menikin sitten ihan mieli maassa, eikä keskusteleminen oikein kiinnostunut ollenkaan. Kotiin tulinkin itku kurkussa ja lysähdin sohvalle itkemään. Mietin, että terapian tarkoitus on ennen kaikkea poistaa ahdistustani, eikä lisätä sitä: sanomattakin on selvää, että rahojen valuessa yhteen kohteeseen, on se pois jostakin muusta (eli minun tapauksessani ruuasta).

Olin siis täysin sitä mieltä, että käynti oli turha. Illalla, kun olin hieman rauhoittunut, kävin tapaamista läpi. Huomasin, että tuollakin kerralla oppisin itsestäni yllättävän paljon. Olen herkkä ja tunteellinen, enkä pelkää näyttää sitä. Opin myös, että olen kateellinen. Nostan usein epäreiluuden käsitteen ilmoille, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin. Peilaan omaa tilannettani muiden tilanteisiin ja koen usein omani paljon pahemmaksi kuin muiden. Esimerkiksi joillakin ihmisillä on rahaa kuin roskaa ja minulla, joka sitä juuri nyt tarvitsisin, ei ole. Kateus iskee usein juuri tämän aiheen tiimoilta. Kun muut ympärillä ovat syntyneet kultalusikka suussa ja itse joudun kärvistelemään omillani, kateus voi yltyä pahaksikin. Yhtä lailla sairauteni tuntuu epäreilulta: kun muut porskuttavat arkisten ongelmien keskellä eteenpäin, itse yritän saada elämäni jonkinmoiseen järjestykseen ihan pohjalta käsin. Jälleen kateuden puuska tuulahtaa mieleeni. Hyvinä päivinä ja suurimman osan ajasta en pidä itseäni kateellisena ihmisenä. Se, että toisilla on ja itsellä ei, ei ole minulta pois. Tai kuten olen sanonut, en toivoisi tällaista sairautta edes pahimmalle vihamiehelleni. Joskus vaan sitä velloo siinä tuskassa, kun tuntuu, että oma elämä on usein vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään. Ja aina pitäisi muistaa, että ikinä ei voi tietää, mitä kukin ihminen käy juuri sillä hetkellä läpi. Kaikki eivät ole näin avoimia, kuin itse olen, vaan surevat ja rämpivät kaikessa hiljaisuudessa.

Summa summarum: yksikään terapiakäynti ei ole turha. Suosittelisin itseasiassa terapiaa ihan kaikille, myös niille, jotka eivät aivan näin pohjalla olisikaan. Huomenna vietetään Maailman mielenterveyspäivää sanomalla ”Olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet”. Sanoma on mielettömän tärkeä ja toivon, että mahdollisimman moni pukee päällensä huomenna vihreää tämän viestin tukemiseksi!

 

Kuvahaun tulos haulle maailman mielenterveyspäivä

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *